Eräs työn­te­ki­jä muis­te­li, kuin­ka oli uran­sa al­ku­vuo­si­na har­joit­te­li­ja­na 90-lu­vul­la seu­ra­kun­nan päi­vä­ker­hos­sa. Työ oli an­toi­saa ilois­ten las­ten ja osaa­van ker­ho­noh­jaa­jan kans­sa. Ker­ho­noh­jaa­jan oma­kin lap­si oli ker­hos­sa mu­ka­na, mut­ta muut lap­set ei­vät sitä tien­neet ei­kä sen ker­to­mis­ta pi­det­ty tar­peel­li­se­na.

Ker­ho­päi­vän ko­ho­koh­ta oli tie­tys­ti ruo­ka­tau­ko. Lap­sil­la oli omat eväät mu­ka­na. Ruo­ka­ru­kouk­sen jäl­keen hil­jen­nyt­tiin naut­ti­maan eväis­tä. Ker­ho­noh­jaa­jan oma lap­si oli vä­hän huo­no syö­mään, ja osa eväis­tä tup­pa­si jää­mään syö­mät­tä. Täs­sä vai­hees­sa oh­jaa­ja teki ku­ten äi­dit usein, na­pos­te­li lap­sen­sa lo­put eväät.

Syk­syn ede­tes­sä har­joit­te­li­ja huo­ma­si las­ten käy­tök­ses­sä jo­tain omi­tuis­ta. Kun ruo­ka­tun­ti al­koi, niin tun­nel­ma vä­hän muut­tui. Lap­set al­koi­vat pä­lyil­lä ker­ho­noh­jaa­jaa ja var­sin­kin, jos hän liik­kui eväs­te­lyn ai­ka­na, niin pie­net kä­det siir­tyi­vät ikään kuin suo­je­le­maan eväi­tä. Syy­kin sel­vi­si; lap­set luu­li­vat, et­tä ker­ho­tä­ti syö koh­ta hei­dän­kin evään­sä. No, lo­pul­ta asia sel­vi­tet­tiin ja kaik­ki sai­vat taas rau­han eväs­tau­koon.