Pyhä ei ole niin­kään pai­kas­ta kiin­ni, vaan se on si­säi­nen tun­ne py­hyy­den ko­ke­mi­ses­ta eri ti­lan­teis­sa. Asun lä­hel­lä jär­ven­ran­taa ja lii­kun siel­lä usein. Siel­lä kun is­tuu pen­kil­lä ja kuun­te­lee luon­non ää­niä, ko­kee Luo­jan läs­nä­o­lon. Vuo­de­nai­ko­jen vaih­te­lus­ta olen kii­tol­li­nen, en vain ke­vään vih­rey­des­tä, vaan myös syk­syn sa­teis­ta. Sil­loin tun­tee kuu­lu­van­sa yh­teen luon­non kans­sa.

Kirk­ko tie­tys­ti on pyhä paik­ka, mut­ta ei ai­no­as­taan ju­ma­lan­pal­ve­luk­sis­sa. Nii­den tu­tut vir­ret ja ru­kouk­set kos­ket­ta­vat, sa­moin ylis­ty­sil­lat. Kirk­ko­sa­lin hil­jai­suus­kin on sy­käh­dyt­tä­vä ko­ke­mus.

Olen pa­ri­na ke­sä­nä ol­lut kir­ko­nop­paa­na. Jos­kus ei kirk­koon tul­lut ke­tään ja saa­toin is­tua pit­ki­ä­kin ai­ko­ja yk­si­nä­ni hil­jaa kir­kon­pen­kis­sä. Se oli ra­vit­se­vaa ja hoi­ta­vaa. Py­hyy­teen kuu­luu si­säi­nen vi­rit­täy­ty­mi­nen, ja usein py­hyy­den kos­ke­tuk­set tu­le­vat­kin hil­jai­suu­des­sa. Näis­tä tai­vas­het­kis­tä olen kii­tol­li­nen. Kun nii­tä tu­lee, ko­kee saa­van­sa voi­maa, vir­kis­tys­tä ja us­kon­vah­vis­tus­ta.

Ul­la-Mai­ja Saa­re­la, Hei­no­la