"Olen ol­lut par­ti­o­lai­nen kah­dek­san­vuo­ti­aas­ta läh­tien, ja pari vuot­ta sit­ten kä­vin par­ti­o­ri­pa­rin. Il­lal­la sei­soim­me kaik­ki nuo­ti­on ää­rel­lä puo­li­kaa­res­sa, kä­sis­sä pa­loi­vat tuo­hus­kynt­ti­lät, pi­det­tiin har­taus ja lo­puk­si meil­le ja­et­tiin en­sim­mäi­nen eh­tool­li­sem­me. Olim­me kes­kel­lä ei mi­tään, pi­me­äs­sä met­si­kös­sä, oli pa­la­va tuli ja hil­jai­suus. Olim­me sii­nä het­kes­sä yh­des­sä, luon­non omien ään­ten li­säk­si ei kuu­lu­nut mi­tään muu­ta kuin pa­pin puhe. Se oli mi­nul­le pyhä het­ki.

Elä­mä on usein kii­reis­tä, ja rau­hal­lis­ta ai­kaa on tosi vä­hän. Kou­lu ja har­ras­tuk­set vie­vät pal­jon ai­kaa. Va­paa-ai­kaa­ni kuu­lu­vat mo­net par­ti­o­lei­rit, ja ne­kin ovat kii­rei­siä.  Lei­ri­päi­vät ovat täyn­nä oh­jel­maa ja nuo­rem­mis­ta huo­len pi­tä­mis­tä. Kun koko päi­vä on ve­det­ty täy­sil­lä ja il­lal­la ase­tu­taan nuo­ti­on ää­rel­le ja ol­laan het­ki hil­jaa, se on vih­doin rau­hoit­tu­mi­sen ai­kaa. Sil­loin tun­tuu, et­tä saam­me ol­la osa jo­tain suu­rem­paa."

Lot­ta Wes­s­man, Lah­ti