"Pyhä paik­ka he­rät­tää kun­ni­oi­tus­ta. Toi­von, et­tä jo­kai­sel­la ih­mi­sel­lä on sel­lai­nen edes jos­kus tun­teen ta­sol­la. Mei­kä­läi­sel­le pyhä paik­ka on Kär­kö­län kirk­ko, va­loi­sa­na, vas­taa­not­ta­vai­se­na.

Hil­jen­ty­mi­nen pen­kis­sä. Kat­seen nos­to alt­ta­ri­tau­luun vie aja­tuk­set yti­meen. Jee­sus ris­tiin­nau­lit­tu­na, so­vit­ta­mas­sa mei­dän syn­te­jäm­me.

Eh­tool­li­sel­le pol­vis­tu­es­sa sinä pie­ni ih­mi­nen olet yli­luon­nol­li­sen ta­pah­tu­man ää­rel­lä, ei­kä sitä voi jär­jel­lä ym­mär­tää. Sen voi sil­ti ot­taa kiit­tä­en vas­taan.

Tu­tut seu­ra­kun­ta­lai­set pai­koil­laan li­sää­vät tur­val­li­suut­ta koh­da­ta yh­tei­söl­li­nen Ju­ma­la, joka var­je­lee mei­tä lak­kaa­mat­ta. Kirk­ko­kun­taam­me voim­me luot­taa, se on sit­ten­kin vank­ka ki­vi­jal­ka, joka jär­jes­tää vii­koit­tain ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen, ti­lai­suu­den tul­la Her­ram­me Jee­suk­sen Kris­tuk­sen kas­vo­jen eteen nöy­rä­nä.

Syn­ti­se­nä ih­mi­se­nä pys­tyn jat­ka­maan elä­mää py­hän pai­kan voi­mal­la. Se ei kos­kaan tuo pet­ty­mys­tä mie­lee­ni, kun as­tun kir­kos­ta ulos."