"Mi­nul­le pyhä paik­ka on mie­len­ti­la, jos­sa on hyvä ol­la ja tun­tuu, et­tä Ju­ma­la on läs­nä. Täl­lai­sia py­hiä paik­ko­ja ovat ih­mi­set, ys­tä­vyys ja luon­to.

Ys­tä­vyy­des­sä tär­ke­ää on, et­tä saa ol­la sii­nä jou­kos­sa sel­lai­nen kuin on. Vie­lä py­hem­mäl­tä ys­tä­vyys tun­tuu, kun ja­e­taan sa­man­lai­nen Ju­ma­la-us­ko. Mi­nun Ju­ma­la-suh­tee­ni juu­ret ovat iso­tä­dis­sä­ni An­nas­sa, jon­ka kans­sa kä­vin pik­ku­tyt­tö­nä Jo­en­suun kir­kos­sa ja yh­des­sä kuun­te­lim­me myös ra­di­o­ju­ma­lan­pal­ve­luk­sia. Sain et­siä An­na-tä­dil­le vir­ret val­miik­si.

En ole kos­kaan viih­ty­nyt suu­ris­sa vä­ki­jou­kois­sa, sik­si maal­la asu­mi­nen pie­nes­sä Ar­ra­kos­ken ky­läs­sä so­pii mi­nul­le. Luon­non hil­jai­suu­des­sa on hyvä ol­la. Met­säs­sä tun­tee py­hän, vaik­ka siel­lä on yk­sin. Ko­ti­pi­han van­haa ome­na­puu­ta ha­la­tes­sa tun­tee myös py­hän läs­nä­o­lon. Puu tun­tuu in­hi­mil­li­sel­tä olen­nol­ta.

Kirk­ko on tie­tys­ti pyhä paik­ka. Par­hai­ten viih­dyn pie­nis­sä ky­lä­kir­kois­sa, jois­sa ju­ma­lan­pal­ve­luk­ses­sa ol­laan lä­hel­lä toi­sia ih­mi­siä ja voi ais­tia muut. Tu­lee läm­min tun­ne, kun ol­laan kaik­ki sa­man asi­an ää­rel­lä. Sil­loin tun­tee Ju­ma­lan läs­nä­o­lon."

Sei­ja Ka­re­vaa­ra, Pa­das­jo­ki