"Va­lon hui­kai­se­vas­sa py­hä­kös­sä heh­kuu leh­muk­sen­vih­re­ä­nä koko luo­ma­kun­ta,

lin­tu-ur­ku­rit sä­vel­mes­ta­rei­na ja val­ko­vuo­kot kum­mei­na kuin pie­net en­ke­lit.

Ke­vät on syn­ty­nyt, ja minä har­taa­na kii­tän Luo­jaa­ni täs­tä het­kes­tä.

Elä­män ih­mees­tä luon­nos­sa, jota saan ol­la to­dis­ta­mas­sa.

Myös ris­ti­äis­juh­lis­sa olen usein saa­nut kiit­tää Tai­vaal­lis­ta Isääm­me ja ko­kea py­hän läs­nä­o­loa.

Elä­mäs­sä­ni on ol­lut mon­ta hy­vin kos­ket­ta­vaa ti­lan­net­ta tai het­keä.

Eh­tool­li­sel­la koen ai­na suur­ta juh­laa, py­hän tun­tua.

Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­lä ol­les­sa­ni koen myös ole­va­ni kos­ke­tuk­ses­sa jo­hon­kin suu­rem­paan.

Mut­ta kun koh­taan ys­tä­vän, tu­tun luo­tet­ta­van mat­ka­kump­pa­nin ja saan pur­kaa hä­nel­le

taak­ka­ni, mur­hee­ni ja vas­toin­käy­mi­se­ni, koko elä­mä­ni psal­min, it­ku­vir­te­ni ja ilo­lau­lu­ni,

niin sil­loin tun­nen hy­vin voi­mak­kaas­ti jo­ta­kin suur­ta ja py­hää ole­van tuos­sa ti­lan­tees­sa läs­nä.

Ja hän, tuo ra­kas ys­tä­vä, te­kee myös sa­moin. Hän­kin avaa psal­min­sa ke­rän.

Ja ero­tes­sam­me, siu­nat­tui­na, saam­me jat­kaa elä­män mat­kaa, mut­ta vir­voi­tet­tui­na ja vah­vis­tet­tui­na

us­kos­sam­me.

Täl­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa koen, et­tä tai­vas kos­ket­taa maa­ta."

Mar­ja Vil­ka­ma, Lah­ti