Mi­nul­la on kol­me py­hää paik­kaa. Ne kaik­ki tuot­ta­vat mi­nul­le suur­ta iloa, ja nii­hin liit­tyy tun­ne tur­val­li­suu­des­ta. En­sim­mäi­nen pyhä paik­ka on het­ki, kun luen Raa­ma­tun teks­tiä Kär­kö­län kir­kos­sa tai seu­ra­kun­ta­kes­kuk­ses­sa ol­les­sa­ni esiin­ty­mäs­sä Kär­kö­län lap­si­kuo­ron kans­sa.

Toi­nen pyhä asia on lau­la­mi­nen. Tyk­kään lau­la­mi­ses­ta ja olen lau­la­nut sa­mas­sa lap­si­kuo­ros­sa kuu­si­vuo­ti­aas­ta läh­tien, siis jo vii­si vuot­ta. Olen myös kil­pail­lut ja si­joit­tu­nut Sa­tu­maan lau­lu­kil­pai­lus­sa vuon­na 2021 top-vii­den jouk­koon. Lau­lu­har­ras­tuk­ses­sa mi­nua kan­nus­ta­vat omat van­hem­pa­ni, ja oop­pe­ra­lau­la­ja­e­no­ni on myös in­noit­ta­nut mi­nua lau­la­maan.

Kol­mas pyhä asia on rat­sas­ta­mi­nen. Käyn ker­ran vii­kos­sa rat­sas­ta­mas­sa Ali-Sep­pä­län tal­lil­la yleen­sä lem­pi­po­nil­la­ni So­fi­al­la. Kun lä­hes­tyn So­fi­aa, se al­kaa hir­nua ja kun läh­den, se kuo­pii. Tal­vel­la vien So­fi­al­le tu­li­ai­sik­si kui­vaa lei­pää ja ke­säl­lä pork­ka­noi­ta. En­nen ja jäl­keen rat­sas­tuk­sen har­jaan po­nin. Rat­sas­tus­tal­li on mi­nul­le mel­kein yh­tä ra­kas paik­ka kuin koti.

Vee­ra Poh­jo­nen, Kär­kö­lä