"Teen va­paa­eh­tois­työ­tä lu­te­ri­lai­ses­sa kir­kos­sa. Saan hy­vää miel­tä sii­tä, kun voin aut­taa toi­sia ih­mi­siä, eri­tyi­ses­ti van­ho­ja ih­mi­siä. Tois­ten aut­ta­mi­ses­sa on ri­paus py­hää mu­ka­na.

Mo­net ve­nä­jän­kie­li­set van­huk­set ei­vät osaa käyt­tää so­si­aa­li­pal­ve­lui­ta tai ol­la some-ka­na­vien kaut­ta yh­tey­des­sä lap­siin­sa. Näis­sä asi­ois­sa olen voi­nut ol­la apu­na. Ko­ro­nan ai­kaan van­huk­set ovat jää­neet omiin asun­toi­hin­sa kiin­ni. Joil­la­kin ei ole ol­lut ke­tään, jol­ta ky­syä, mitä saa teh­dä ja mitä ei. Olen käy­nyt kau­pas­sa van­hus­ten puo­les­ta ja muu­ten­kin hoi­ta­nut hei­dän asi­oi­taan. Apu ei ole vain päi­vit­täis­ten asi­oi­den hoi­toa, vaan yk­si­näi­sil­lä ih­mi­sil­lä on puu­te vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­ta toi­seen ih­mi­seen. Heil­le tuot­ta­vat toi­sen ih­mi­sen vie­rai­lut pal­jon iloa, ja van­huk­set muis­te­le­vat usein omaa nuo­ruut­taan sil­loin. Mi­nul­le syn­tyy tun­ne, et­tä olen tar­peel­li­nen.

Täs­sä työs­sä tun­nen, et­tä Ju­ma­la on joh­dat­ta­nut mi­nut sii­hen. Kun aloi­tan jo­kai­sen teh­tä­vän ru­koi­le­mal­la, huo­maan, et­tä asi­at me­ne­vät hy­vin eteen­päin ja kaik­ki jär­jes­tyy no­pe­as­ti. Ja joka päi­vä kii­tän Ju­ma­laa sii­tä, et­tä mi­nul­la on mah­dol­li­suus aut­taa toi­sia."

Ele­na Si­rit­sa