Ajattelen ääneen: Aika pysähtyä
Lahden seurakunnat
Tänä syksynä, ensimmäistä kertaa elämässäni, olin Lapissa ruska-aikaan. Syyskuussa luonto tarjoaa uskomattoman näytelmän, kasvit syksyisen väriloiston, ennen vaipumistaan talvihorrokseen. En ollut osannut kuvitella, millaista on istua tunturin rinteellä ja katsella kaukaisuuteen. Vahvat värit punainen, keltainen ja oranssi sytyttivät luonnon kuin tuleen. Hiljaisuudessa kuului vain puron solina tai lintujen viserrys. Pysähtyminen luonnon äärellä tuntui joka solussani. Aika pysähtyi hetkeksi. Koin, ettei mikään määrittele, kuinka kauan voin olla siinä hetkessä.
Eräänä iltana selailin paikallisia lehtiä ja silmääni osui seuraava teksti: "Aika on merkillinen mahtaja. Se ei näy, eikä se tunnu; sitä ei kuule eikä tajua; se ei synny koskaan eikä kuole milloinkaan, mutta kuitenkin se taluttaa meitä kuin orjiaan, määrää tulemisemme ja lähtemisemme." (Lainaus kirjasta Kelokämppä 1962.)
Ihmettelen, miten 60 vuotta sitten joku ajattelija on pystynyt kiteyttämään ajan voimakkaan vaikutuksen ja ohjailun elämäämme noin upeasti. Aika on olemassaolon ja tapahtumien jatkuvaa etenemistä menneisyydestä tulevaisuuteen nykyhetken kautta.
Työelämän tutkijat ovat huolissaan uupuvista työntekijöistä. Työelämässä ja arjessa on niin kiire, ettei aikaa riitä pysähtymiseen. Työelämänrattaat määrittävät pitkälle tulemisemme ja lähtemisemme.
Itse olen huolissani väsyneistä vanhemmista, joita tapaan työssäni. Mietin, olemmeko olosuhteiden vankeja.
Olemmeko kiireisiä siksi, kun emme osaa puolustaa aikaamme? Emmekö suojele aktiivisesti itseämme, parisuhteitamme ja perheitämme? Annammeko muilta ihmisiltä tulevien odotusten ja pyyntöjen määritellä itsemme ja oman ajankäyttömme rajat?
On kolme asiaa, joita ei saa takaisin; sanottu sana, tehty teko ja mennyt aika. Ainoa todellinen varallisuus, joka minulla on ja jonka käytöstä päätän joka hetki, on aika. Sitä ei voi säästää, mutta sitä voi tuhlata.
Miksi pysähtyminen tunturin rinteellä oli minulle niin merkittävä? Pysähdyin kohtaamaan siellä itseni ja arvomaailmani.
Kenen tahdissa minä juoksen ja mihin tuhlaan aikani? Löytöni siellä oli, että ainoa suunta, mihin voin loputtomasti ja turvallisesti kasvaa, on sisäänpäin katsoen itseäni. Sieltä löytyy myös aika. Ajan saa kiinni vaan pysähtymällä.
Siksi kiitollisena muistelen pysähtymistäni. Koin sen vastalääkkeenä kiireelle ja väsymykselle. Luonto ja pysähtyminen saivat minut muistamaan sen, että itse päätän ohjaako aika minua vai ohjaanko minä aikaa.
Kirjoittaja on perheneuvoja.