Ajattelen ääneen: Ihmettä odotellessa
Lahden seurakunnat
Vaikeimpia tilanteita työssäni ovat ne hetket, kun kuolevan potilaan läheiset pyytävät minua rukoilemaan ihmettä. Pyyntö tekee oloni tukalaksi, koska en usko ihmeparantumisiin ja haluan tehdä työtäni rehellisesti. Ristiriita syntyy siitä, että uskon kyllä rukouksen voimaan, mutta en usko siihen, että parantumattomasti sairas, elämän ja kuoleman rajalla häilyvä ihminen voisi enää virota ja nousta kuolinvuoteeltaan. Siksi minun olisi helpompaa rukoilla: ”Jumala, tee ihme ja anna näille läheisille voimaa kestää menetys” kuin ”Jumala, tee ihme ja paranna tämä potilas”.
Minä uskon hitaasti ja hiljaisesti tapahtuviin ihmeisiin. Ovatko ne sitten ihmeitä ollenkaan? Eivät varmastikaan, jos ihmeeksi määritellään vain äkillinen, luonnonlait ylittävä tapahtuma. Minulle ihme on se, kun ihminen löytää itsemurhayrityksen jälkeen syyn elää. Minulle ihme on se, kun monen kipeän pettymyksen jälkeen tyhjä syli täyttyy. Minulle ihme on se, kun vuosikausien vihanpidon jälkeen solmitaan sovinto. Minulle ihme on se, kun potilas kuntoutuu ja saa toimintakykynsä takaisin tapaturman jälkeen. Minulle ihme on se, kun syvästi muistisairas ihminen havahtuu omasta maailmastaan, katsoo kohti, hymyilee ja syntyy yhteys. Minulle ihme on se, kun kuoleva ihminen saa elämän keskeneräisyydestä huolimatta lähtörauhan. Tällaisia ihmeitä saan työssäni kohdata. Ihmeitä, joihin ei ole muuta tietä kuin kärsimyksen läpi.
Ihme voi olla sekin, että näkee jonkin asian toisella tavalla, on kirjailija Joel Haahtela huomauttanut. Hän pohtii ihmeen mahdollisuutta pienoisromaanissaan Adèlen kysymys (Otava 2019): ”Maailmassa tapahtuu hitaita ihmeitä, jotka odottavat meitä kuin lehtien alla nukkuvat perhoset.” Palaan kirjaan aina uudestaan, sillä se tarjoaa kiehtovan kurkistusikkunan ortodoksiluostarin elämään ja syväsukelluksen kristillisten mystikkojen viisauteen: ”Ihmiset odottavat nopeita ihmeitä, mutta hitaita ihmeitä he eivät huomaa. Ja maailma on kuitenkin täynnä hitaita ihmeitä. Usein johdatuksen näkee vasta jälkikäteen.”
Koronapandemian päättymistä odotan kuin ihmettä. Kuinka kummalliselta tuntuisikaan taas istua bussissa toisen viereen, kätellä vapaasti, järjestää isot ja hilpeät juhlat, tavata huolettomasti ja koskettaa epäröimättä rakkaita ihmisiä. Kenties pandemia loppuu niin kuin se alkoikin, piilossa ja miltei huomaamatta. Ehkä jonain päivänä vain tajuaa: aallot ovat laantuneet, pelko on poissa.
Kirjoittaja on Lahden seurakuntien sairaalapappi.