Vai­keim­pia ti­lan­tei­ta työs­sä­ni ovat ne het­ket, kun kuo­le­van po­ti­laan lä­hei­set pyy­tä­vät mi­nua ru­koi­le­maan ih­met­tä. Pyyn­tö te­kee olo­ni tu­ka­lak­si, kos­ka en us­ko ih­me­pa­ran­tu­mi­siin ja ha­lu­an teh­dä työ­tä­ni re­hel­li­ses­ti. Ris­ti­rii­ta syn­tyy sii­tä, et­tä us­kon kyl­lä ru­kouk­sen voi­maan, mut­ta en us­ko sii­hen, et­tä pa­ran­tu­mat­to­mas­ti sai­ras, elä­män ja kuo­le­man ra­jal­la häi­ly­vä ih­mi­nen voi­si enää vi­ro­ta ja nous­ta kuo­lin­vuo­teel­taan. Sik­si mi­nun oli­si hel­pom­paa ru­koil­la: ”Ju­ma­la, tee ih­me ja an­na näil­le lä­hei­sil­le voi­maa kes­tää me­ne­tys” kuin ”Ju­ma­la, tee ih­me ja pa­ran­na tämä po­ti­las”.

Minä us­kon hi­taas­ti ja hil­jai­ses­ti ta­pah­tu­viin ih­mei­siin. Ovat­ko ne sit­ten ih­mei­tä ol­len­kaan? Ei­vät var­mas­ti­kaan, jos ih­meek­si mää­ri­tel­lään vain äkil­li­nen, luon­non­lait ylit­tä­vä ta­pah­tu­ma. Mi­nul­le ih­me on se, kun ih­mi­nen löy­tää it­se­mur­ha­y­ri­tyk­sen jäl­keen syyn elää. Mi­nul­le ih­me on se, kun mo­nen ki­pe­än pet­ty­myk­sen jäl­keen tyh­jä syli täyt­tyy. Mi­nul­le ih­me on se, kun vuo­si­kau­sien vi­han­pi­don jäl­keen sol­mi­taan so­vin­to. Mi­nul­le ih­me on se, kun po­ti­las kun­tou­tuu ja saa toi­min­ta­ky­kyn­sä ta­kai­sin ta­pa­tur­man jäl­keen. Mi­nul­le ih­me on se, kun sy­väs­ti muis­ti­sai­ras ih­mi­nen ha­vah­tuu omas­ta maa­il­mas­taan, kat­soo koh­ti, hy­myi­lee ja syn­tyy yh­teys. Mi­nul­le ih­me on se, kun kuo­le­va ih­mi­nen saa elä­män kes­ke­ne­räi­syy­des­tä huo­li­mat­ta läh­tö­rau­han. Täl­lai­sia ih­mei­tä saan työs­sä­ni koh­da­ta. Ih­mei­tä, joi­hin ei ole muu­ta tie­tä kuin kär­si­myk­sen läpi.

Ih­me voi ol­la se­kin, et­tä nä­kee jon­kin asi­an toi­sel­la ta­val­la, on kir­jai­li­ja Joel Haah­te­la huo­maut­ta­nut. Hän poh­tii ih­meen mah­dol­li­suut­ta pie­nois­ro­maa­nis­saan Adè­len ky­sy­mys (Ota­va 2019): ”Maa­il­mas­sa ta­pah­tuu hi­tai­ta ih­mei­tä, jot­ka odot­ta­vat mei­tä kuin leh­tien al­la nuk­ku­vat per­ho­set.” Pa­laan kir­jaan ai­na uu­des­taan, sil­lä se tar­jo­aa kieh­to­van kur­kis­tu­sik­ku­nan or­to­dok­si­luos­ta­rin elä­mään ja sy­vä­su­kel­luk­sen kris­til­lis­ten mys­tik­ko­jen vii­sau­teen: ”Ih­mi­set odot­ta­vat no­pei­ta ih­mei­tä, mut­ta hi­tai­ta ih­mei­tä he ei­vät huo­maa. Ja maa­il­ma on kui­ten­kin täyn­nä hi­tai­ta ih­mei­tä. Usein joh­da­tuk­sen nä­kee vas­ta jäl­ki­kä­teen.”

Ko­ro­na­pan­de­mi­an päät­ty­mis­tä odo­tan kuin ih­met­tä. Kuin­ka kum­mal­li­sel­ta tun­tui­si­kaan taas is­tua bus­sis­sa toi­sen vie­reen, kä­tel­lä va­paas­ti, jär­jes­tää isot ja hil­pe­ät juh­lat, ta­va­ta huo­let­to­mas­ti ja kos­ket­taa epä­röi­mät­tä rak­kai­ta ih­mi­siä. Ken­ties pan­de­mia lop­puu niin kuin se al­koi­kin, pii­los­sa ja mil­tei huo­maa­mat­ta. Eh­kä jo­nain päi­vä­nä vain ta­ju­aa: aal­lot ovat laan­tu­neet, pel­ko on pois­sa.

Kir­joit­ta­ja on Lah­den seu­ra­kun­tien sai­raa­la­pap­pi.