Osas­to­vie­rai­lul­la as­tu­es­sa­ni oves­ta si­sään mi­nua ter­veh­ti­vät sei­näl­lä ju­na­su­kat ja mus­te­ka­lat lon­ke­roi­neen. Olen tul­lut kes­ko­laan.

Siir­ryn pe­se­mään kä­det ja kat­se­len vie­res­sä sei­näl­lä ole­via käm­me­nen ku­via ja käm­me­nis­sä ole­via ni­miä. Ot­si­kos­sa lu­kee: ”Me olem­me tääl­lä tei­tä var­ten.” Sy­dä­mes­sä läi­käh­tää läm­pi­mäs­ti. Am­mat­ti­tai­tois­ta ja hel­lää huo­len­pi­toa ja hoi­vaa.

Mut­ta ne mus­te­ka­lat ja ju­na­su­kat, ke­nen ide­oi­ta ne oli­vat­kaan? En­sim­mäi­sen mus­te­ka­lan teki An­nik­ki-äi­ti omal­le kes­ko­las­sa ol­leel­le pik­ku­rui­sel­leen vuo­sia sit­ten oma­hoi­ta­jan vin­kis­tä. Oma­hoi­ta­ja oli näh­nyt Tans­kas­sa mus­te­ka­lan kes­kos­kaa­pis­sa. Lon­ke­roi­hin on pik­kuis­ten tur­val­li­sem­paa tart­tua kuin elin­tär­kei­tä toi­min­to­ja yl­lä­pi­tä­vien lait­tei­den joh­toi­hin. An­nik­ki myös pe­rus­ti Fa­ce­book-ryh­män Tur­va­lon­ke­ro kes­ko­sil­le, ja nyt mus­te­ka­lo­ja teh­dään ym­pä­ri maa­ta. Se on vä­lit­tä­mis­tä suu­rel­la sy­dä­mel­lä.

En­sim­mäi­set ju­na­su­kat puo­les­taan sai kah­den kuu­kau­den ikäi­nen tyt­tö­vau­va ju­na­mat­kal­la Vaa­saan 1940. Rata oli poik­ki pom­mi­tus­ten ta­kia. Vau­val­la äi­tin­sä sy­lis­sä ei ol­lut tos­su­ja vaan vi­lui­set var­paat. Vas­ta­pää­tä is­tui eläk­keel­lä ole­va kä­si­työ­no­pet­ta­ja, jol­la oli pui­kot mu­ka­na mut­ta ei lan­kaa. Pik­kui­nen tar­vit­si su­kat.

Kä­si­työ­o­pet­ta­ja al­koi pur­kaa oman val­koi­sen vil­la­tak­kin­sa hel­maa ja teh­dä vau­van var­pail­le läm­mi­ket­tä. Tuo ju­na­suk­kien lah­joit­ta­mi­sen pe­rin­ne on jat­ku­nut ai­na tä­hän päi­vään as­ti. Ju­na­su­kis­ta ei edel­leen­kään ote­ta mak­sua, vaan ne lah­joi­te­taan. Kuin­ka sy­käh­dyt­tä­vä ta­ri­na elä­väs­tä elä­mäs­tä ja vä­lit­tä­mi­ses­tä.

Teh­des­sä­ni ha­vain­to­ja osas­tol­la muis­tan jo kym­me­niä vuo­sia sit­ten näh­nee­ni kes­kos­kaa­pin kyl­jes­sä laa­tan, jos­ta kävi il­mi, et­tä ky­sees­sä oli Lei­jo­nien lah­joi­tus. He oli­vat ke­rän­neet ra­haa pik­ku­po­ti­lai­den hy­väk­si ja hank­ki­neet mah­dol­li­suu­den pa­rem­paan al­kuun.

Ja ne iha­nat tilk­ku­pei­tot, joi­ta ah­ke­rat kä­det ovat om­mel­leet läm­mit­tä­mään pik­kui­sia. Näp­pä­rät om­pe­li­jat ovat lait­ta­neet tai­ton­sa käyt­töön pien­ten hy­väk­si. 

Pal­jon vä­lit­tä­mis­tä ja huo­len­pi­toa saa­vat osak­seen nämä pik­kui­set, en­kä ih­met­te­le sitä yh­tään. It­se­kin jäl­leen vau­van tuok­sua tuok­su­tel­lee­na ja ju­na­suk­kia ku­to­nee­na iso­van­hem­pa­na voin ym­mär­tää sen hy­vin.

Am­mat­ti­tai­tois­ta läm­min­tä koh­taa­mis­ta ja ar­jen vä­lit­tä­mis­tä tar­vit­see meis­tä jo­kai­nen mitä eri­lai­sim­mis­sa elä­män­ti­lan­teis­sa, olim­me­pa sit­ten pie­niä tai suu­ria. Pie­ni teko tai ele voi ol­la lä­him­mäi­sen hy­vin­voin­nil­le ää­ret­tö­män tär­keä. Pi­de­tään toi­sis­tam­me huol­ta pie­nil­lä te­oil­la ja huo­maa­vai­suu­del­la. Teh­dään täs­tä maa­il­mas­ta pa­rem­pi paik­ka meil­le kai­kil­le.

Kir­joit­ta­ja on sai­raa­la­pas­to­ri.