”Se rupi mun pol­ves­sa oli ai­na­kin näin iso”, tyt­tö se­lit­tää toh­keis­saan. ”Se tuli, kun mä kaa­duin pyö­räl­lä. Ja sit­ten mä sain pil­li­me­hun!” Mum­mo kuun­te­lee vuo­tees­saan hy­myil­len.

Saat­to­hoi­to-osas­ton kaa­pis­ta on löy­ty­nyt pa­la­pe­li, jota tyt­tö nyt ko­ko­aa. Sa­mal­la hän kuun­te­lee ai­kuis­ten jut­te­lua sii­tä, kuin­ka no­pe­as­ti kaik­ki on ta­pah­tu­nut: vas­ta äs­ken kaik­ki oli hy­vin, ja nyt yh­tei­nen ai­ka on käy­mäs­sä vä­hiin.

Mum­mo on vä­sy­nyt, tor­kah­taa vä­lil­lä ja sit­ten taas ha­vah­tuu. Tyt­tö muis­taa mu­ka­na ole­van sal­mi­ak­ki­pas­til­li­pur­kin ja ha­lu­aa tar­jo­ta mum­mol­le­kin yh­den. Kuin­ka pa­kah­dut­ta­van pal­jon elä­mä­ni­loa ty­tön mu­ka­na saa­puu­kaan sai­raa­la­huo­nee­seen!

Ihai­len, kuin­ka luon­te­vas­ti ty­tön van­hem­mat se­lit­tä­vät mum­mon ti­lan­net­ta ty­töl­le ja pyyh­ki­vät vä­lil­lä kyy­ne­li­ään. Tyt­tö nä­kee, et­tä jos­kus suru on niin suu­ri, et­tä ai­kuis­ta­kin it­ket­tää. Sil­loin toi­set loh­dut­ta­vat ja pi­tä­vät huol­ta. Su­ru­a­kin on hel­pom­pi kes­tää yh­des­sä.

Jos­kus me ai­kui­set aras­te­lem­me las­ten vie­mis­tä kuo­le­van per­heen­jä­se­nen luok­se. Toi­saal­ta se on in­hi­mil­lis­tä: tot­ta kai van­hem­mat ha­lu­a­vat suo­jel­la las­taan su­rul­ta ja kär­si­myk­sel­tä. Toi­saal­ta jo­kai­nen meis­tä, myös su­loi­nen lap­si, jou­tuu elä­mäs­sä en­nen pit­kää kas­vok­kain kuo­le­man kans­sa. Se kuu­luu elä­mään, on osa ih­mi­syyt­tä.

Me ai­kui­set saa­tam­me pe­lä­tä, et­tä lä­hes­ty­vän kuo­le­man nä­ke­mi­nen trau­ma­ti­soi lap­sen. Lap­sel­le on kui­ten­kin va­hin­gol­li­sem­paa se, jos per­hees­sä on sa­lai­suus. Sil­loin lap­si vais­to­aa, et­tä muut tie­tä­vät jo­tain, mitä hä­nel­le ei ker­ro­ta. Se hor­jut­taa sekä lap­sen it­se­luot­ta­mus­ta et­tä hä­nen luot­ta­mus­taan ym­pä­röi­viin ai­kui­siin.

Jos lap­sel­ta pää­te­tään sa­la­ta per­heen­jä­se­nen sai­raus ja lä­hes­ty­vä kuo­le­ma, käy usein niin, et­tä lap­si luo it­sel­leen vie­lä to­del­li­suut­ta­kin pa­hem­man kau­hu­ku­van. Se syn­tyy ai­kuis­ten puo­lik­kais­ta lau­seis­ta lap­sen mie­li­ku­vi­tuk­sen sii­vit­tä­mä­nä.

Sil­loin, kun joku lä­hei­nen on kuo­le­man­sai­ras, on tär­ke­ää vah­vis­taa lap­sen pe­rus­tur­val­li­suut­ta säi­lyt­tä­mäl­lä ar­jen ru­tii­nit mah­dol­li­suuk­sien mu­kaan ja ole­mal­la pal­jon lä­hek­käin. Las­ta ei tie­ten­kään pidä pa­kot­taa sai­raa­la­vie­rai­lul­le, mut­ta hä­nel­le voi tar­jo­ta sii­hen mah­dol­li­suu­den ja roh­kais­ta tu­le­maan mu­kaan. Lap­sel­le kan­nat­taa etu­kä­teen se­lit­tää, min­kä­lais­ta sai­raa­las­sa on ja mi­ten sai­raus on muut­ta­nut ra­kas­ta ih­mis­tä.

Lap­si ei mene rik­ki kuo­le­van per­heen­jä­se­nen luo­na vie­rai­lus­ta. Päin­vas­toin se voi vah­vis­taa las­ta. Se aut­taa hän­tä so­peu­tu­maan sii­hen luo­pu­mi­seen, mikä väis­tä­mät­tä on edes­sä. Lap­sen luot­ta­mus elä­mään vah­vis­tuu, kun hän saa yh­des­sä per­heen­sä kans­sa ja­kaa myös vai­ke­at het­ket.

Kir­joit­ta­ja on sai­raa­la­pas­to­ri.