Ex-po­mo­ni an­toi mi­nul­le anag­ram­mi­ni­men Tai­vai­nen vika. Vika tus­kin on ko­vin paha, jos se on tai­vai­nen, ar­ve­len. Si­nän­sä ni­mi­tys osui oi­ke­aan, et­tä ian­kaik­ki­nen tai­vas on ai­na kieh­to­nut mi­nua.

Pik­ku­lik­ka­na kat­se­lin Ikuis­ten ker­to­mus­ten ku­vaa lu­mou­tu­nee­na. Tai­vas­pa­ra­tii­sis­sa kul­ki­vat ih­mi­set ja eläi­met Jee­suk­sen kans­sa ku­van­kau­niil­la nii­tyl­lä. Enem­män kuin Jee­sus mi­nua kiin­nos­ti ku­vas­sa nä­ky­vä nor­su. Muis­tan teh­nee­ni pää­tök­sen: tai­vaas­sa rat­sas­tan nor­sul­la.

Vel­je­ni tun­tee nai­sen, joka oli käy­nyt kuo­le­man por­teil­la ja tup­sah­ta­nut het­kek­si tai­vaa­seen. Maa­il­maam­me pa­lat­tu­aan nai­nen oli ker­to­nut, et­tä tai­vaas­sa ylis­te­tään Ju­ma­laa koko ajan. Kuul­les­sa­ni tä­män tu­hah­din spon­taa­nis­ti: ”En mä koko ajan jak­sa ylis­tää!” Ian­kaik­ki­suus on pit­kä ai­ka, sii­nä eh­tii muu­ta­kin.  

On iha­naa ta­va­ta kaik­ki edel­tä men­neet! Hei­dän kans­saan tu­ri­noi­des­sa ku­luu tovi jos toi­nen­kin. Hi­mo­lu­ki­ja­na ha­lu­an lu­kea pal­jon. Ole­tet­ta­vas­ti ai­na­kin osa kir­jai­li­jois­ta jat­kaa kir­joit­ta­mis­ta tai­vaas­sa­kin, jo­ten ma­te­ri­aa­li ei lopu, ei edes ikui­suu­des­sa. Ruo­kaa en ha­lua lait­taa, jo­ten poi­mim­me vain täy­del­li­sen kyp­siä he­del­miä idyl­li­sen pi­ham­me puis­ta. Ys­tä­vä­ni kans­sa suun­nit­te­lem­me mat­kus­ta­vam­me ajas­sa. Vä­hin­tään ha­lu­am­me vuo­teen 1665 kurk­ki­maan Ver­mee­rin olan yli, kun hän maa­laa Hel­mi­kor­va­ko­ruis­ta tyt­töä.

Kau­an sit­ten tyt­tä­re­ni rii­te­li­vät mo­jo­vas­ti. Jon­kin­lai­sen so­vin­non syn­nyt­tyä kuu­si­vuo­ti­as huo­ah­ti: ”Kyl­lä mul­la on sit­ten Ju­ma­lal­ta pal­jon ky­syt­tä­vää tai­vaas­sa.” Mie­les­sä­ni vi­lah­ti jo jo­tain suur­ta ja yle­vää, kun­nes tyt­tö jat­koi: ”Ha­lu­ai­sin tie­tää, kum­pi tuos­sa rii­das­sa oli oi­ke­as­sa, minä vai pik­ku­sis­ko.” Oli rie­mul­lis­ta huo­ma­ta, et­tä tai­vas ja Ju­ma­la oli­vat hä­nel­le ai­van konk­reet­ti­sia asi­oi­ta ta­val­li­sen ar­ki­päi­vän kes­kel­lä!

Vuo­sia myö­hem­min poh­dim­me tyt­tä­rie­ni kans­sa, et­tä mi­ten ih­mi­set mah­tu­vat tai­vaa­seen, siel­lä­hän on hir­veä tun­gos! Vai on­ko tai­vaas­sa eri vuo­si­sa­dat pääl­lek­käin, jo­kai­nen omas­sa ker­rok­ses­saan? Mut­ta en­tä sit­ten, kun on niin pal­jon eri­lai­sia us­kon­to­ja? On­ko jo­kai­sel­la oma tai­vasp­la­neet­tan­sa jos­sain ava­ruu­den lin­nun­ra­dal­la? Mut­ta ei­kö Ju­ma­la ole kai­kil­le sama, jos­ko sit­ten­kin mah­tui­sim­me so­pui­sas­ti sa­maan tai­vaa­seen?

Ky­sy­myk­set ovat suu­ria, ei­kä ku­vit­te­lum­me yl­lä to­den­nä­köi­ses­ti lä­hel­le­kään to­tuut­ta. Sa­non­nan mu­kaan mie­li­ku­vi­tuk­sel­la on vain tai­vas ra­ja­na, ja täs­sä se tai­taa sitä ihan konk­reet­ti­ses­ti ol­la. Mut­ta poh­ti­a­han ai­na saa, ei­kö saa­kin? To­sin lii­kaa ajat­te­le­val­le voi käy­dä ku­ten Ga­li­leo Ga­li­leil­le, jota pi­det­tiin ke­ret­ti­läi­se­nä.

Vaik­ka tai­vas on aja­tuk­sis­sa­ni iha­na paik­ka, ha­lu­an sil­ti elää vie­lä vuo­si­kym­me­niä. To­te­an, ku­ten lä­he­tys­saar­naa­ja Päi­vö Par­vi­ai­nen 100-vuo­tis­haas­tat­te­lus­saan: ”Ei mi­nul­la ole mi­kään kii­re tai­vaa­seen, kyl­lä siel­lä eh­tii sit­ten ol­la.”

Lah­den seu­ra­kun­tien Di­a­ko­ni­a­kes­kuk­sen toi­mis­to­sih­tee­ri.