Nai­nen is­tuu sy­tos­taat­ti­hoi­dois­sa taas ker­ran. Pian hä­nel­lä on jäl­leen huo­no olo. Hius­ten­sa, sen ver­ran mitä niis­tä on jäl­jel­lä, ym­pä­ril­le hän on sol­mi­nut vä­rik­kään, ku­kal­li­sen hui­vin.

Hän yrit­tää aja­tel­la po­si­tii­vi­ses­ti. Hän on kuul­lut, et­tä naa­pu­ri­kin sel­vi­si täs­tä tau­dis­ta. Kos­ka naa­pu­ri tais­te­li. Naa­pu­ri ei an­ta­nut pe­rik­si. Naa­pu­ri jak­soi pi­tää hy­vää miel­tä yl­lä ja tah­toi pa­ran­tua.

Nai­nen miet­tii, et­tä ei­kö hän siis oi­ke­as­ti tah­do. Jos hän tah­toi­si enem­män, eh­kä hän­kin voi­si pa­ran­tua. Nai­nen pel­kää, on­ko hän jo­ten­kin tie­tä­mät­tään luo­vut­ta­nut, kun tau­ti tun­tuu saa­van hä­nes­tä vain enem­män ja enem­män otet­ta. Sa­mal­la hän tun­tee it­sen­sä vä­sy­neek­si.

Mies tui­jot­taa sai­raa­lan huo­neen kat­toa. Osas­to on tut­tu, tu­tut hoi­ta­jat ja tu­tut lää­kä­rit. Pu­he­lin al­kaa vä­ris­tä. Äi­ti yrit­tää soit­taa. Hän ei jak­sa vas­ta­ta. Pu­he­li­men näyt­tö vilk­kuu, kun­nes lo­pul­ta sam­muu. Hän ul­koi­li joka päi­vä va­loi­saan ai­kaan, söi sään­nöl­li­ses­ti ja oli yh­tey­des­sä nii­hin muu­ta­maan ih­mi­seen, jot­ka hä­nen elä­mäs­sään ovat. Pa­riin ker­taan hän kävi jopa shak­ki­ker­hos­sa.

Kun­nes se taas hyö­kyi yli ja veti hä­net mu­kaan­sa syö­ve­rei­hin­sä, täy­del­li­seen pi­me­ään. Lo­pul­ta hän vain la­maan­tu­nee­na ma­ka­si ko­to­na pi­me­äs­sä. Äi­ti ja vai­mo yrit­tä­vät tsem­pa­ta hän­tä. He ovat vah­vo­ja ja voi­ma­kas­tah­toi­sia. Mie­hes­tä tun­tuu kuin hei­dät oli­si veis­tet­ty eri puus­ta kuin hä­net.

Nai­nen kat­se­lee va­sem­mas­sa ni­met­tö­mäs­sä ole­vaa kul­tais­ta sor­mus­ta. Hän ajat­te­lee hää­päi­vää vuo­sien ta­kaa. Hän muis­taa kir­kon, pa­pin, lä­hei­set ja puo­li­son­sa. Hän sa­noi tah­to­van­sa. Tah­to­van­sa ra­kas­taa ja ol­la us­kol­li­nen.

Voi­ko tah­don­voi­mal­la säi­lyt­tää avi­o­lii­ton, hän huo­maa ky­sy­vän­sä it­sel­tään. Hää­päi­vä­nä hän ei vie­lä tien­nyt, mi­ten vai­keis­ta pai­kois­ta he tu­le­vat kat­so­maan toi­si­an­sa. Ei­kö hän siis ole tah­to­nut tar­peek­si? Jos hä­nen oma tah­don­voi­man­sa oli­si vain ol­lut vah­vem­pi, oli­si­ko kaik­ki nyt pa­rem­min?

Tah­to­mi­sel­la on oma paik­kan­sa. Saan va­li­ta, ke­nen kans­sa me­nen nai­mi­siin. Kun kir­joi­tan hoi­to­tah­don, voin vai­kut­taa sii­hen, mi­ten mi­nua hoi­de­taan, sil­loin kun en pys­ty il­mai­se­maan omaa tah­to­a­ni. Mut­ta kun on kyse fyy­si­ses­tä tai psyyk­ki­ses­tä sai­rau­des­ta, pan­de­mi­as­ta tai mis­tä ta­han­sa vam­mas­ta, en omal­la tah­don­voi­mal­la­ni voi sii­tä päät­tää.

Tah­don­voi­mal­la en myös­kään hal­lit­se ih­mis­suh­tei­ta­ni. Asi­at ei­vät ai­na mene tah­to­ni mu­kaan. Vä­lil­lä se tun­tuu täy­sin epä­rei­lul­ta. Sie­tä­mät­tö­mäl­tä. Sa­mal­la se va­paut­taa taa­kas­ta, et­tä it­se tah­don­voi­mal­la­ni voi­sin täy­sin sää­del­lä omaa ja lä­heis­te­ni elä­mää. Mi­nun ei tar­vit­se hal­li­ta maa­il­maa: saan ol­la ih­mi­nen.

Kir­joit­ta­ja on Lah­den seu­ra­kun­tien sai­raa­la­pap­pi.