Sy­lis­sä­ni on pai­na­va laa­tik­ko. Yri­tän saa­da uu­den ko­din ovea au­ki, mut­ta avain ei toi­mi. Her­mos­tun ja laa­tik­ko hei­lah­taa uh­kaa­vas­ti. Kun hor­jah­dan ja otan tu­kea sei­näs­tä, ot­tee­ni ir­to­aa. Sär­ky­vän la­sin he­li­nä kai­kuu käy­tä­väs­sä pit­kään, sa­moin pe­läs­ty­nyt huu­to­ni. Mik­si ih­mees­sä pak­ka­sin la­se­ja ja kir­jo­ja sa­maan laa­tik­koon?

Ku­mar­run tut­ki­maan va­hin­ko­ja, kun mie­he­ni avaan oven. "Ai, noi­ta si­nun vih­rei­tä, han­ka­lan mal­li­sia la­se­ja vaan ha­jo­si", hän to­te­aa hel­pot­tu­nee­na. Louk­kaan­tu­nee­na ke­räi­len sir­pa­lei­ta en­kä huo­li hä­nen apu­aan.

La­si­vit­rii­ni pöt­köt­tää lat­ti­al­la haa­voit­tu­nee­na. Pe­rä­kär­ryn kuo­mu kat­kai­si sen ja­lan ja en­si­a­vuk­si tar­jo­am­me puu­lii­maa. Suu­rem­pi toi­men­pi­de ruu­vei­neen siir­tyy seu­raa­vaan päi­vään, sil­lä muut huo­ne­ka­lut vaa­ti­vat vä­li­tön­tä huo­mi­o­tam­me. Li­pas­to ei sie­dä lain­kaan vet­tä ja sitä tai­vas sil­le juu­ri tar­jo­aa. Rien­näm­me ta­kai­sin pe­rä­kär­ryl­le. Si­säl­lä sän­ky huu­te­lee, et­tä on odot­ta­nut la­ka­noi­ta, peit­to­ja, tyy­ny­jä ja nuk­ku­jia jo aa­mus­ta as­ti. Lu­paam­me hoi­taa hä­net het­ken pääs­tä ja tuo het­ki oli tä­nään 2,5 tun­tia.

Kat­se­len lat­ti­al­le ka­saa­maa­ni ta­va­ra­mää­rää ah­dis­tu­nee­na. Min­ne ai­on sen mah­dut­taa? Mik­si ym­pä­röin it­se­ni mal­ja­koil­la, joi­hin en kos­kaan tule lait­ta­maan kuk­kia? Tai ta­voi­te­vaat­teil­la, jot­ka muut­ta­vat jo nel­jän­teen vaa­te­huo­nee­seen­sa. Tai­dan haa­veil­la isois­ta juh­lis­ta, kun et­sin paik­kaa 50 sie­väl­le kah­vi­ku­pil­le, 7 kak­ku­la­pi­ol­le, lu­ke­mat­to­mal­le mää­räl­le ho­pe­a­lu­si­koi­ta, niis­tä ta­val­li­sis­ta pu­hu­mat­ta­kaan.

Mitä sel­lai­sia asi­oi­ta minä pi­dän si­säl­lä­ni, jois­ta en us­kal­la luo­pua? Mil­lai­sia taak­ko­ja olen ot­ta­nut kan­taak­se­ni? Otan­ko minä apua vas­taan? Us­kon­ko Ju­ma­laa, joka sa­noo, et­tä olen riit­tä­vän hyvä juu­ri sel­lai­se­na kuin olen, rik­ki­näi­se­nä ja kes­ke­ne­räi­se­nä. Kuun­te­len­ko ke­ho­a­ni, joka ke­hot­taa py­säh­ty­mään ja an­ta­maan ai­kaa le­vol­le? Sal­lin­ko Ju­ma­lan rak­kau­den kor­ja­ta haa­vo­ja­ni ja sä­rö­jä­ni?

Kaik­ki van­ha ei ole tur­haa ei­kä kai­kes­ta rik­ki­näi­ses­tä tar­vit­se luo­pua. Jos­tain mi­nun on kui­ten­kin luo­vut­ta­va, sil­lä ti­laa kaa­peis­sam­me on ra­jal­li­nen mää­rä. Pää­tän an­taa kah­vi­ku­peil­le mah­dol­li­suu­den, jon­kun toi­sen ko­to­na.

An­nan myös it­sel­le­ni mah­dol­li­suu­den ja pää­tän ope­tel­la hy­väk­sy­mään it­se­ni sel­lai­se­na kuin olen. Opet­te­len pääs­tä­mään ir­ti tur­has­ta huo­leh­ti­mi­ses­ta ja stres­sis­tä. Har­joit­te­len it­se­myö­tä­tun­toa ja an­teek­si­an­toa. Iloit­sen, et­tä saan ra­kas­taa ja ol­la ra­kas­tet­tu.

Ta­va­rat ja huo­ne­ka­lut ovat et­siy­ty­neet ko­dis­sam­me vä­hi­tel­len pai­koil­leen. Em­me muu­ta enää iki­nä. Vii­mek­si se tar­koit­ti kah­ta vuot­ta.

Kir­joit­ta­ja on joh­ta­va di­a­ko­ni­a­työn­te­ki­jä.