Kes­kus­te­lin sis­ko­ni kans­sa leik­ko­ku­kis­ta. Hän ker­toi, mi­ten ku­kat saa kes­tä­mään ai­na­kin kol­me viik­koa, kun lait­taa ve­teen, ”mitä se nyt on se sel­lai­nen, jota ku­kil­le lai­te­taan?”. Eh­do­tin leik­ko­kuk­ka­vir­kis­tet­tä, mut­ta hän hyl­kä­si sen. Seu­raa­vak­si tar­jo­sin ku­kil­le käy­tet­tä­vää lan­noi­tet­ta. Ää­nen väri muut­tui ja sain sel­vän oh­jeen, mi­ten lan­noi­tet­ta voi käyt­tää leik­ko­ku­kil­le niin, et­tei­vät ku­kat pala lii­ka-an­nos­tuk­seen, mut­ta kes­tä­vät kau­an.

Il­lem­mal­la pu­huin toi­sen pu­he­lun, jo­hon myös si­säl­tyi pa­ri­työ­nä teh­tyä sa­no­jen ha­ke­mis­ta. "Nii­tä on il­mas­sa", sa­noin ja sain vas­tauk­sek­si: ”Mitä?”. Vas­ta­sin, et­tä "kar­kai­le­via sa­no­ja". Yh­des­sä pää­tim­me, et­tä niin on. On kar­kai­le­via sa­no­ja, jot­ka tu­le­vat kie­lel­le sil­loin, kun nii­tä hu­vit­taa. Se vain ei ole ai­na se het­ki, kun sa­no­ja tar­vi­taan. Pa­pe­ril­ta sana ei pää­se kar­kuun. Sii­tä se löy­tyy, jos on vaik­ka tär­keä pu­he­lu ja pi­tää vai­kut­taa osaa­val­ta.

En­tä jos ei ole sa­no­ja? Kun ei ole enää sitä ta­val­li­sin­ta ta­paa il­mais­ta, mitä mie­les­sä liik­kuu. Kun sai­raus on syö­nyt kaik­ki sa­nat. Niin oli ta­pah­tu­nut vel­jel­le­ni.

Ai­em­min, sil­loin kun hä­nel­lä vie­lä oli sa­no­ja ja vie­rai­lin hä­nen ko­to­naan, kat­soin esil­le lai­tet­tu­ja va­lo­ku­via. Veli tuli vie­ree­ni ja sa­noi, et­tei hän tun­ne nois­ta ke­tään, ovat ai­van ou­to­ja. Ku­vis­sa oli hä­nen lap­si­aan ja las­ten­lap­si­aan.

Nyt sei­soin sai­raa­la­sän­gyn vie­res­sä ja ri­koin kos­ke­tus­kiel­toa. Ajat­te­lin, et­tä eh­kä veli tun­nis­tai­si iho ihol­le kos­ke­tuk­sen ja tu­tun ää­nen. Hän kat­soi koh­ti avoi­min sil­min, jois­ta puut­tui niis­sä en­nen nä­ky­nyt tui­ke. Ha­lu­sin us­koa, et­tä hän ais­ti jo­tain. Hoi­ta­jan sa­nat, et­tei vel­je­ni ta­jua mis­tään mi­tään, sa­tut­ti. Hoi­ta­ja, am­mat­ti­mai­ses­ti, ikään kuin vei mi­nul­ta tun­ne­pe­räi­sen ko­ke­muk­se­ni.

Raa­ma­tus­sa pu­hu­taan pal­jon muis­tis­ta ja muis­ta­mi­sen mer­ki­tyk­ses­tä. Kaik­ki ih­mi­set ovat Ju­ma­lan muis­tis­sa. Tämä luo tur­val­li­suut­ta ja toi­voa. Vaik­ka muis­tim­me heik­ke­nee ja unoh­te­lem­me, Ju­ma­la ei unoh­da.

On loh­dul­li­nen tie­to muis­ti­sai­raal­le ja hä­nen lä­hei­sil­leen, et­tä pe­las­tuk­sen kan­nal­ta ei ole mer­ki­tys­tä, säi­lyy­kö oma muis­ti ja aja­tus kirk­kaa­na lop­puun saak­ka. Kris­til­li­nen us­ko on us­ko­mis­ta Ju­ma­lan lu­pauk­siin. Us­ko­mi­nen Ju­ma­lan lu­pauk­siin mer­kit­see, et­tä us­ko tart­tuu Ju­ma­lan sa­naan. Sil­lä Ju­ma­la il­mai­see lu­pauk­sen­sa sa­noil­la.

 ”Minä it­se pyy­hin pois si­nun rik­ko­muk­se­si oman it­se­ni täh­den en­kä muis­te­le si­nun syn­te­jä­si.” (Jes. 43:25.)

 ”Unoh­taa­ko äi­ti rin­ta­lap­sen­sa, unoh­tai­si­ko hoi­va­ta koh­tun­sa he­del­mää? Vaik­ka hän unoh­tai­si­kin, minä en si­nua unoh­da. Kä­sie­ni ihoon minä olen si­nut piir­tä­nyt.” (Jes. 49:15.)

Kir­joit­ta­ja on luot­ta­mus­hen­ki­lö Kes­ki-Lah­den seu­ra­kun­nas­ta.