Vuo­den 2019 alus­ta uu­dis­su­ku­ni­men ot­ta­mi­nen hel­pot­tui. Ni­mis­tön­huol­ta­ja Pet­ra Saar­nis­to kir­joit­ti al­ku­vuon­na ha­vain­to­ja uu­dis­su­ku­ni­mis­tä (Kie­li­kel­lo 1/2023).

Tie­däm­me nyt, et­tä suo­ma­lai­nen ma­kus­te­lee uu­dis­su­ku­ni­meä it­sel­leen mer­ki­tyk­sel­li­sis­sä pai­kois­sa, ym­pä­röi­väs­sä luon­nos­sa ja nel­jän vuo­de­na­jan vaih­te­lus­sa.

Uu­dis­ni­mis­sä on run­saas­ti ole­mas­sa ole­via pai­kan­ni­miä sekä luon­to­ai­hei­ta: pui­ta, kas­ve­ja, luon­no­nil­mi­öi­tä ja eläi­miä. Use­at ni­met ovat yh­dys­sa­no­ja, jois­sa nämä liit­ty­vät toi­siin­sa.

Uu­dis­ni­mis­sä tu­lee jat­ku­maan myös iki­ai­kai­nen suo­ma­lais-ug­ri­lai­nen my­to­lo­gia sekä sä­vy­käs äi­din­kie­lem­me. Uu­dis­ni­mis­sä kar­hu on ni­mit­täin usein kon­tio, susi huk­ka ja korp­pi kaar­ne.

Nimi on osa ta­ri­naam­me, ker­rot­tua iden­ti­teet­ti­äm­me. Jos­kus elä­män­muu­tos tuo ta­ri­naam­me tait­teen, jos­sa tu­lee ar­vi­oi­ta­vak­si, tun­nis­tam­me­ko sii­hen saak­ka käyt­tä­mäm­me suku- tai etu­ni­men edel­leen omak­sem­me.

Ni­mem­me on poh­dit­tu puo­les­tam­me, kun syn­nyim­me. Kun elä­mäs­säm­me myö­hem­min ko­em­me an­ne­tun ni­men vie­raak­si, kor­jaam­me su­ku­puol­ta, sol­mim­me suh­teen, ero­am­me tai jääm­me les­kek­si, poh­dim­me ni­meä it­se.

Nimi on jul­ki­nen, mut­ta ta­ri­nat ja rat­kai­sut muu­tos­ten ta­ka­na voi­vat ol­la hy­vin­kin in­tii­me­jä. Uu­den vau­van ni­meen tai ai­kui­sen ys­tä­vän etu- tai su­ku­ni­men muu­tok­seen kan­nat­taa­kin suh­tau­tua en­nem­min ute­li­aan läm­pi­mäs­ti ja kiin­nos­tu­nees­ti kuin ih­me­tel­len. Se avaa mah­dol­li­suuk­sia kuul­la myös ta­ri­noi­ta ni­men mer­ki­tyk­ses­tä sen an­ta­jal­le tai kan­ta­jal­le.

Oma uu­dis­su­ku­ni­me­ni on mum­mo­la­saa­re­ni. Olen op­pi­nut siel­lä kä­ve­le­mään, ui­maan ja hiih­tä­mään, sou­ta­maan ja ka­las­ta­maan, te­ke­mään sau­naan tu­let, nos­ta­maan pe­ru­nat maas­ta ja hei­nät sei­päil­le, käyt­tä­mään puuk­koa, te­roit­ta­maan kir­ves­tä, juo­maan kah­via sekä ku­pis­ta et­tä tas­sil­ta, kuo­ri­maan ome­nan ja ke­rää­mään met­sä­man­si­koi­ta hei­nään, erot­ta­maan toi­sis­taan vas­kit­san, ran­ta­käär­meen ja kyyn sekä kär­päs­sie­nen, leh­män­ta­tin ja kan­ta­rel­lin.

Kun sul­jen sil­mä­ni, voin het­ke­nä minä ta­han­sa pa­laut­taa mie­lee­ni tu­van ruo­ka­ko­me­ron, maa­kel­la­rin, pi­ha­sau­nan tai na­ve­tan tuok­sut sekä ai­tan rap­pu­sil­la tau­koa pi­tä­vien pai­dat­to­mien eno­jen hah­mot kuu­ma­na ke­sä­päi­vä­nä. Ne tuok­su­vat se­kai­sin juu­ril­ta, voi­mal­ta, hai­ke­al­ta ja rak­kaal­ta.

Kaik­ki van­ha ja uu­si, men­nyt ja tu­le­va, on meis­sä kai­kis­sa en­nem­min ker­ros­tu­nee­na kuin pe­rä­jäl­keen. Niin kuin Oh­to on ta­ri­noi­den mu­kaan syn­ty­nyt sekä met­säs­sä et­tä tai­vaas­sa, niin olem­me me­kin.

Kir­joit­ta­ja on per­he­neu­vo­ja ja työ­noh­jaa­ja.