Eräs ame­rik­ka­lai­nen elo­ku­va­tuot­ta­ja kir­joit­ti muis­tel­mis­saan: ”Meil­lä kai­kil­la on Ju­ma­lan an­ta­ma ikä­vien asi­oi­den unoh­ta­mi­sen lah­ja. Ha­lu­an ja­kaa omat hy­vät muis­to­ni.” Mitä sinä muis­tat lap­suu­des­ta­si ja nuo­ruu­des­ta­si?

En muis­ta pal­jo­a­kaan en­nen seit­se­mät­tä ikä­vuot­ta, jol­loin aloi­tin kan­sa­kou­lun. Heti en­sim­mäi­se­nä päi­vä­nä van­hem­mat po­jat heit­te­li­vät lak­ki­a­ni. Läh­din il­man lak­kia it­kien ko­tiin. Hain sen sit­ten il­lal­la äi­din kans­sa ojas­ta. Olin kou­lus­sa kilt­ti­nä poi­ka­na hyvä kiu­san­te­on koh­de. Jos­kus ajat­te­lin: oli­si­pa mi­nul­la­kin isä! Jat­ko­so­das­sa kaa­tu­nut isä­ni oli vah­va ja pit­kä mies. On­nek­si po­jas­ta­kin tuli sel­lai­nen!

Poi­kie­ni lap­suu­des­ta mi­nul­la on hy­viä muis­to­ja. Isät­tö­mä­nä ajat­te­lin, et­tä heil­le pi­tää an­taa pal­jon ai­kaa ja rak­kaut­ta. Yk­si mu­ka­vim­mis­ta asi­ois­ta oli pien­ten poi­kien nau­rat­ta­mi­nen. Sii­hen ei pal­jon tar­vit­tu. Riit­ti kuin iso ai­kui­nen mies (196 cm) lait­toi kol­me tut­tia suu­hun­sa.

Pro­fes­so­ri Roy Bau­meiste­rin mu­kaan pa­hat sa­nat ja teot muis­te­taan pa­rem­min kuin hy­vät. Toi­sin kuin usein aja­tel­laan, pa­hat asi­at ei­vät suin­kaan hel­pos­ti unoh­du, ei­kä muis­ti nii­tä kul­taa. Sil­ti joil­la­kin on hie­no kyky unoh­taa ikä­viä asi­oi­ta ja näh­dä asi­oi­ta myön­tei­ses­ti.

Mis­tä kiel­teis­ten asi­oi­den muis­ta­mi­nen joh­tuu? Paha on vah­vem­paa kuin hyvä, sil­lä pa­han mer­ki­tys on ol­lut sel­viy­ty­mi­sen kan­nal­ta suu­rem­pi kuin hy­vän. Mitä kau­em­mas taak­se­päin his­to­ri­as­sa men­nään, sitä enem­män oli syy­tä va­roa. Eten­kin vie­rai­ta tuli va­roa, sil­lä vain har­voin heil­lä oli hy­viä ai­kei­ta. Nyt voim­me si­vuut­taa hy­vät asi­at it­ses­tään sel­vi­nä ja luon­nol­li­si­na, mut­ta pa­hat asi­at muis­tam­me, ku­ten il­key­det, louk­kauk­set, hyl­käyk­set ja me­ne­tyk­set. Kat­ke­ruus vaa­nii nii­den ta­ka­na ja ot­taa her­käs­ti tiu­kan ot­teen.

Moni on mi­nul­le muis­tel­lut lap­suu­ten­sa ikä­viä ko­ke­muk­sia, ku­ten van­hem­pien haa­voit­ta­via sa­no­ja ja te­ko­ja. Sil­loin ko­e­tan ky­syä tah­dik­kaas­ti, et­tä voi­sit­ko jo jät­tää nuo asi­at taak­se ja elää omaa elä­mää­si? Vaik­ka ei voi­si an­taa an­teek­si, voi­si­ko aja­tel­la, et­tä myös tyh­myys ja ajat­te­le­mat­to­muus kuu­lu­vat ih­mi­se­lä­mään. Sii­tä­kin usein on kyse, ei­kä ai­na il­key­des­tä. Jo­kai­nen meis­tä höl­möi­lee tar­koit­ta­mat­ta pa­haa.

Kat­ke­ruu­den tun­net­ta on vai­kea voit­taa, kos­ka se ruok­kii it­se­ään. Mik­si elä­mä ei ole niin hy­vää kuin se voi­si ol­la? Uh­rik­si aset­tu­mal­la kiel­täy­dym­me vas­tuus­ta. Tuo van­ha ”älä an­na pe­rik­si” -ke­ho­tus it­sel­le sa­not­tu­na on yhä hyvä vas­ta­voi­ma kat­ke­ruu­del­le ja uh­rik­si aset­tu­mi­sel­le.

Jo­kai­nen odot­taa elä­män an­ta­van hy­viä asi­oi­ta. Pa­hois­ta sa­nois­ta ja te­ois­ta ker­tyy kat­ke­ruu­den va­ras­toa. Ko­e­te­taan tyh­jen­tää tuo­ta va­ras­toa, kos­ka sii­tä tu­lee ajan myö­tä niin pai­na­vaa, et­tä sitä ei enää jak­sa kan­taa. Sil­loin tar­vi­taan ih­mi­siä, jot­ka suos­tu­vat ot­ta­maan osan tuos­ta kuor­mas­ta kan­taak­seen.

Jos­pa me­kin oli­sim­me noi­ta kuor­man kan­ta­jia! Kun nii­tä yh­des­sä kan­ne­taan, ih­meel­li­ses­ti ne ke­ve­ne­vät. Tär­kein oh­je kuu­luu: väl­te­tään pa­ho­ja sa­no­ja ja te­ko­ja, kos­ka juu­ri ne tuot­ta­vat pai­na­via kuor­mia ja kat­ke­ruu­den va­ras­to­ja.

Kir­joit­ta­ja on psy­ko­lo­gi­an eme­ri­tusp­ro­fes­so­ri, on­nel­li­suu­den­tut­ki­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja.