Tun­nis­tat­ko het­ken, jol­loin sy­dä­mes­sä läi­käh­ti läm­pi­mäs­ti? It­sel­lä­ni sel­lai­nen oli vas­ti­kään työs­sä­ni sai­raa­las­sa. Olen ta­van­nut use­as­ti eräs­tä po­ti­las­ta, jol­la on vai­kea pit­kit­ty­nyt sai­raus. Vä­lil­lä, hy­vä­nä päi­vä­nä, hän jak­saa pu­hua pi­dem­mäs­ti­kin. Ker­ran hä­nen luo­taan läh­ties­sä­ni sa­noin tu­le­va­ni taas en­si vii­kol­la. Hän kat­soi mi­nua ja sa­noi: ”Olet ai­na ter­ve­tul­lut”. Se tun­tui hy­väl­tä. Ol­la ter­ve­tul­lut.

Jos­kus ti­lan­ne työs­sä­ni on var­sin toi­sen­lai­nen. Omai­nen, hy­vää tar­koit­ta­en, saat­taa pyy­tää käy­mään po­ti­laa­na ole­van lä­hei­sen­sä luo­na. Mut­ta jos tar­ve ei kui­ten­kaan ole po­ti­laan, yh­teyt­tä ei vält­tä­mät­tä syn­ny. Häm­men­tä­viä ti­lan­tei­ta on jos­kus sil­loin, kun po­ti­las on näyt­tä­nyt vih­re­ää va­loa hoi­ta­jan eh­dot­ta­es­sa sai­raa­la­pa­pin ta­paa­mis­ta. Sil­ti vuo­ro­vai­ku­tus ei läh­de käyn­tiin, vaik­ka sitä yrit­tää eri ta­voin vi­ri­tel­lä, ai­kaa an­ta­en. Sel­ke­ää syy­tä ei löy­dy. Yh­teyt­tä ei vaan syn­ny.

Lo­pul­ta me em­me voi kuin yrit­tää teh­dä par­haam­me. Ku­kaan ei voi sy­vim­mäl­tään tie­tää, mitä toi­nen ih­mi­nen ko­kee si­sim­mäs­sään. Jo­kai­nen myös va­lit­see sen, ke­nel­le ker­too sy­vim­mät tun­ton­sa. Vai ker­too­ko ke­nel­le­kään. Sai­raa­las­sa po­ti­las jou­tuu luo­pu­maan pal­jos­ta. Hän saa sai­raa­lan vaat­teet yl­leen ja hä­nen odo­te­taan so­peu­tu­van sai­raa­lan ryt­miin. Näl­kä pi­täi­si ol­la tiet­tyyn kel­lo­nai­kaan. Ves­saan pää­see, kun hoi­ta­ja eh­tii vie­mään, jos ei it­se sin­ne pää­se. Eh­kä lai­te­taan vai­pat. Vie­rei­ses­sä sän­gys­sä on täy­sin vie­ras ih­mi­nen. Lääk­kei­tä, lab­ro­ja, tes­te­jä, mit­tauk­sia ”kol­mos-huo­neen yk­kö­sel­le”. Tä­män kes­kel­lä po­ti­las voi ol­la to­del­la yk­sin ja häm­men­nyk­sis­sä, kuin hal­lin­ta-oi­keu­den omaan elä­mään­sä me­net­tä­nee­nä.

Sys­tee­mien muut­tu­mi­nen ja muut­ta­mi­nen ovat hi­tais­ta pro­ses­se­ja, jos­kus epä­re­a­lis­ti­si­a­kin. Sik­si pie­net asi­at ovat suu­ria. Po­ti­las ha­lu­aa jos­kus ja­kaa ko­ke­muk­sen­sa mi­nul­le sii­tä, mi­ten in­hi­mil­li­syys on kos­ket­ta­nut hän­tä: hoi­ta­jan lem­pe­ät sa­nat ja kä­det hoi­to­toi­men­pi­det­tä teh­des­sä, lää­kä­rin py­säh­ty­mi­nen vas­taa­maan po­ti­laan ky­sy­myk­seen, lai­tos­huol­ta­jan ys­tä­väl­li­nen ter­veh­dys aa­mu­puu­roa tuo­des­sa. Kun ta­pah­tuu ai­toa koh­taa­mis­ta, saa ko­kea ole­van­sa jo­ta­kin muu­ta kuin kol­mos-huo­neen yk­kö­nen. Saa ko­kea ole­van­sa ih­mi­nen, ter­ve­tul­lut.

Täs­tä on ky­sy­mys myös pää­si­äi­ses­sä. Mo­nien, jul­mien­kin, vai­hei­den jäl­keen valo lo­pul­ta mur­tau­tuu pi­me­ään. Ris­ti mer­kit­see kor­jat­tua yh­teyt­tä ih­mi­sen ja Ju­ma­lan vä­lil­lä. Syn­tien so­vi­tus on ab­so­luut­ti­nen. Sitä ei voi an­sai­ta, voin vain ot­taa vas­taan sen, mitä Ju­ma­la teki puo­les­ta­ni. Pää­si­äi­saa­mun ih­me avaa jo­ta­kin ai­van uut­ta: hau­ta on tyh­jä, tie tai­vaa­seen on au­ki. Ju­ma­la sa­noo ter­ve­tu­loa!

Kir­joit­ta­ja on joh­ta­va sai­raa­la­pap­pi.