Pie­ni lap­si tar­vit­see sy­liä, tie­tää ra­kas­ta­va van­hem­pi. Las­tenp­sy­ki­at­rit pu­hu­vat sii­tä, kuin­ka syli on kor­vaa­ma­ton ko­ke­mus kas­va­vil­le ai­voil­le. Ai­vo­jen myön­tei­set tun­ne­a­lu­eet ke­hit­ty­vät tur­val­li­ses­sa lä­hei­syy­des­sä ja vuo­ro­vai­ku­tuk­ses­sa. Lap­sen kyky ren­tou­tua sy­liin on tai­to, joka syn­tyy yh­tey­des­sä toi­seen ih­mi­seen.

Syli, sen muis­tot tai sen kai­puu kul­kee mu­ka­nam­me koko elä­män, keh­dos­ta hau­taan. Omas­sa työs­sä­ni pa­ri­te­ra­peut­ti­na ja it­se­kin pit­kään pa­ri­suh­tees­sa elä­nee­nä olen huo­man­nut, et­tä usein suh­teen ris­ti­rii­tai­suuk­sien taak­se kät­key­tyy vail­le jää­mi­set var­hai­sis­sa ih­mis­suh­teis­sa. Sik­si pa­ri­suh­de on­kin yk­si haas­ta­vim­mis­ta ih­mis­suh­teis­ta. Usein olem­me ih­meis­säm­me, mik­si taas pu­to­sim­me ”tä­hän kuop­paan”.

Minä puo­li­so­na tar­vit­sen sy­liä. Tar­vit­sen loh­du­tus­ta. Tar­vit­sen ym­mär­tä­jää. Tar­vit­sen va­rauk­se­ton­ta myö­tä­e­lä­jää. On hie­noa us­kal­taa tar­vi­ta. Mut­ta puo­li­so­na lii­an usein ole­tan, et­tä rak­kaa­ni nä­kee tar­pee­ni ja lu­kee aja­tuk­se­ni. Sit­ten on­kin help­po louk­kaan­tua, kun puo­li­so ”ei kos­kaan ym­mär­rä, loh­du­ta, ota sy­liin ja niin edel­leen”.

Jo­kai­sel­la lap­sel­la on jo vau­vas­ta läh­tien oi­keus ra­kas­ta­vaan van­hem­paan, joka vas­taa her­kin tun­noin lap­sen­sa tun­ne­tar­pei­siin. Sil­loin lap­si op­pii tun­nis­ta­maan tun­tei­taan, op­pii il­mai­se­maan omia tar­pei­taan, op­pii ot­ta­maan loh­du­tus­ta vas­taan. Lap­ses­ta kas­vaa ai­kui­nen, joka ar­vos­taa it­se­ään. Va­li­tet­ta­vas­ti me ih­mi­set kui­ten­kin olem­me va­ja­vai­sia. Tus­kin ku­kaan meis­tä on sel­vin­nyt lap­suu­des­taan il­man trau­mo­ja (huo­mio: sa­naa trau­ma käy­tän hy­vin löy­häs­ti).

Riit­tä­vän pit­käs­sä ja tur­val­li­ses­sa pa­ri­suh­tees­sa lap­suu­den vail­le jää­mi­set al­ka­vat nos­taa pää­tään sie­lu­jem­me sy­vyyk­sis­tä. Kun tu­lee huo­no päi­vä, vä­syt­tää ja ar­jen haas­teet pai­na­vat pääl­le, kai­paam­me ym­mär­tä­jää, myö­tä­tun­toa, loh­du­tus­ta eli yh­del­lä sa­nal­la sa­not­tu­na: sy­liä.

Us­kal­lan­ko sitä tar­vi­ta? Osaan­ko sitä pyy­tää? Lap­se­na loh­du­tus­ta ei kan­nat­ta­nut pyy­tää, jos van­hem­mat sa­noi­vat ”oma vi­ka­si”, ”mitä me­nit ra­pak­koon” tai ”mitä sinä it­se en­sin teit”. Pel­kääm­me­kö, et­tä puo­li­so­kin toi­mii sa­mal­la kaa­val­la?

Pa­ri­te­ra­pi­as­sa asi­ak­kaat opet­te­le­vat tun­nis­ta­maan tar­pei­taan ja sa­noit­ta­maan nii­tä toi­sil­leen. Il­man pa­ri­te­ra­pi­aa­kin puo­li­sot voi­vat ope­tel­la ai­kuis­mai­sia vuo­ro­vai­ku­tus­ta­po­ja. Usein al­kuun pää­se­mi­sek­si aut­taa se, kun puo­li­sot ja­ka­vat muis­to­jaan, kuka hei­tä lap­suu­des­sa loh­dut­ti ja ot­ti sy­liin.

Kun tun­nis­tan oman lap­sel­li­sen luu­lo­ni ja toi­vee­ni, et­tä puo­li­so osaa lu­kea aja­tuk­se­ni, sil­loin mi­nun on hel­pom­pi ot­taa vas­tuu omis­ta toi­veis­ta ja tar­peis­ta. Sen jäl­keen voin al­kaa ope­tel­la pyy­tä­mään. Ai­na ei ole help­poa myös­kään ot­taa vas­taan. Se­kin vaa­tii opet­te­lua. Kou­lus­sa kai­ken ikää, myös pa­ri­suh­tees­sa!

Kir­joit­ta­ja on per­he­neu­vo­ja.