Tarvitsen jonkun, jolla on iho
”Äiti!” kuuluu lastenhuoneesta. Äiti tulee paikalle, peittelee pienen ja nostaa nallen lattialta. "Nukuhan nyt", hän sanoo ja palaa puuhiinsa.
Jälleen kuuluu ”äiti!” ”Mitä nyt?” kysyy äiti. ”Minulla on jano.” Äiti hakee juotavaa ja peittelee pienokaisen.
Kuluu tovi ja taas kuuluu ”äiti!” Nyt pieni tuhertaa jo itkua. Äiti istahtaa sängyn laidalle ja kysyy: ”Mikä nyt oikein on hätänä?” Pienokainen sopertaa hiljaa: ”Minä tarvitse jonkun, jolla on iho.”
Tämän pienen tuokiokuvan luin joskus lehdestä eikä se ole jättänyt minua rauhaan. ”Minä tarvitsen jonkun, jolla on iho” on meidän jokaisen kaipaus. Ihminen tarvitsee lähelleen jonkun, jolla on iho, ihmisen kasvot ja oikean ihmisen ääni. Tarve yhteyteen on olemassa, koska yhteys toisiin ihmisiin on meille elintärkeää.
Ajassamme on paljon yksinäisyyttä. Yksin asuvien määrä on kasvanut, eikä se aina ole oma valinta. Koti on hiljainen. Hiljaisuuden rikkoo naapurin oven kolahdus, pakastimen käymisääni tai kello, joka säälimättä mittaa yksinäisyyden pituutta ja syvyyttä.
Sairaalapappina tuohon yksinäisyyteen havahtuu siunaustilaisuudessa, jossa ei ole läsnä yhtään saattajaa ja silloin kun potilaan toipilaana pitäisi palata kotiin, jossa ei ole, eikä sinne saa ketään. Henkeä uhannut sairaus on synnyttänyt turvattomuutta. Silloin yksinäisyyden tunne voi olla käsinkosketeltava.
Yksinäisyys tarkoittaakin tunnetta, ihmisen omakohtaista kokemusta. Yksinäisyyden on sanottu olevan vaaraksi terveydelle. Sen on havaittu lisäävän kuolleisuutta lähes yhtä paljon kuin tupakointi. Neurobiologien mukaan yksinäisyys aiheuttaa elimistössä saman reaktion kuin fyysinen kipu. Yksinäisyys nakertaa ihmisen henkistä ja fyysistä terveyttä.
Tapasin kerran vanhuksen, joka kertoi hänen ja naapurin keskinäisestä huolenpidosta. Puoliso oli kuollut molemmilta eikä sukuakaan juuri ollut. Vanhus kertoi, että joka aamu hän katsoo, joko naapurin verhot on vedetty syrjään. Nämä naapurukset olivat sitä ikäpolvea, joille motto ”kaveria ei jätetä” on tuttu ja totta. Tuota välittämisen asennetta tarvitaan vielä tänäänkin.
Torille kesällä ilmestyneet vastakkain istuttavat keinut kutsuivat kohtaamaan toisen, jolla on iho, ihmisen kasvot ja ihmisen ääni. Sinne tänne syntyneet kaikille avoimet olohuoneet ovat merkki siitä, että yksinäisyyden kaipuu ja kipu on tunnistettu. Vahvistukoon asenne ”kaveria ei jätetä” meidän keskuudessamme. Olipa toinen ihminen minkä ikäinen, näköinen tai kokoinen tahansa, jokaisella ihmisellä on oikeus välittäviin ihmisiin ja sen tuomaan turvaan ja psyykkiseen hyvinvointiin.
Kirjoittaja on sairaalapastori.