”Pyhä paik­ka mi­nul­le on kirk­ko. Siel­lä tu­lee sel­lai­nen voi­mal­li­nen olo. Jos vaik­ka kou­lus­sa on stres­saan­tu­nut, ja tu­lee kirk­koon, niin tu­lee tun­ne, et­tei ole yk­sin. Joku mi­nua suu­rem­pi ot­taa ko­pin, ja sitä kaut­ta stres­si­kin hä­vi­ää. Sama tun­ne tu­lee myös, kun yh­des­sä ru­koil­laan: olem­me jon­kun suu­rem­man va­ras­sa ei­kä meil­lä ole mi­tään hä­tää.

Seu­ra­kun­ta­nuo­ris­sa ja seu­ra­kun­nas­sa yleen­sä­kin olen pys­ty­nyt avoi­mes­ti pur­ka­maan miel­tä­ni ja aja­tuk­si­a­ni. Syr­ji­tyk­si tu­le­mi­sen ko­ke­mus­ta ei ole tul­lut mil­loin­kaan, vaan kaik­ki ih­mi­set on otet­tu yh­tä hy­vin vas­taan. Se yh­teis­hen­ki, mikä tääl­lä on, on an­ta­nut us­koa, et­ten ole yk­sin. Se, mitä sil­loin sy­dä­mes­sään tun­tee, on ihan mah­ta­vaa. Se tun­ne kul­kee mu­ka­na kou­luun­kin.

Seu­ra­kun­ta­nuo­ris­sa lau­le­taan pal­jon. Lau­lut nos­ta­vat us­kon mää­rää, ja sitä kaut­ta tu­lee tosi tur­val­li­nen olo. Lau­la­es­sa tun­tee, et­tä Ju­ma­la on läs­nä.

Lem­pi­vir­te­ni 510 al­kaa sa­noin ’Sinä, Jee­sus, ym­mär­rät par­hai­ten’, ja Vei­su­kir­jas­ta lem­pi­lau­lu­ni on Her­ra on mi­nun pai­me­ne­ni.”

Pil­vi Ani­la, Lah­ti