"Jatkokertomus saattoi herauttaa jännäpissan housuun" – Parhaimmillaan kirkon toiminta tavoitti puolet Lahden pojista
Matti Kataja ja John Laasonen liittyivät Lahden seurakunnan poikakerhoon ennen näköradioaikaa. Kerhokokoontumisen odotetuin ohjelmanumero 1950-luvulla oli jatkokertomus, joka saattoi herauttaa jännäpissan housuun.
John Laasonen johtaa entisten seurakuntapoikien kuukausittaisia kokoontumisia. Kuva: Jani Mahkonen
Jani Mahkonen
Matti Kataja liittyi Lahden Seurakunnan Poikiin [LSP] kuusivuotiaana vuonna 1953.
– Se oli LSP:n Möysän osasto, joka kokoontui osoitteessa Karjalankatu 14. Isä tunsi seurakunnan poikatyönohjaaja Pentti "Pena" Sormusen ja ohjasi sinne. Pyhättömässä asuttiin, Kataja kertoo 70 vuotta myöhemmin.
Kun Kataja LSP:iin liittyi, kilpailu lasten sieluista ei ollut niin kovaa kuin nykyään. Videopelejä, matkapuhelimia ja televisiokanavia ei ollut ja radiokanavia oli vain yksi.
Viihde- ja tiedonnälkänsä LSP:n Möysän osaston 7–14-vuotiaat tyydyttivät maanantaisin kerhoillassa, jossa kuultiin jatkokertomus tai katsottiin filmi. Koukuttavalla ohjelmalla pojat saatiin palaamaan kerhoon kerta toisensa jälkeen.
– Pena aloitti vasta, kun oli hiljaista. Hän oli hyvä kertoja, ja kertomus aina niin jännittävä, ettei kukaan koskaan keskeyttänyt, muistelee Katajaa vuotta nuorempi John Laasonen.
Jännittävän tunnelman takaamiseksi Sormunen käytti kekseliäitä efektejä.
– Hän pimensi kerhotilan ja piti narisevia saappaita. Etupenkissä oli niin jännittävää, että jollekin saattoi tulla pissa housuun.
Laasoselle illoista on jäänyt mieleen myös Nakke Nakuttajan nauru.
– Nakkea katsottiin filmiltä, mutta oli myös asiajuttuja, kuten Albert Einsteinin henkilökuva. Lisäksi Pentti näytti kuvaamiaan filmejä seurakunnan toiminnasta.
John Laasonen noin kymmenvuotiaana kotonaan Möysänkadulla LSP:n villapaidassa ja 1960-luvun hiihtotamineissa. Kuva: John Laasosen albumi
Sunnuntaiaamuisin kello kahdeksasta yhdeksään Karjalankadulla kokoontui LSP:n Raamattupiiri.
– Oli sielläkin parhaimmillaan toista sataa poikaa. Pena piti meidät Herran nuhteessa, Kataja sanoo.
Pentti Sormunen osasi motivoida poikia. Katajan Sormunen nimitti nopeasti LSP:n piirin apulaisjohtajaksi.
– Oli kymmenvuotiaalle kohottava juttu. Piiriä veti piirijohtaja, jolla oli apulaisjohtaja. Pyhättömässäkin oli useampia piirejä.
Matti Katajan johtajakirja. Kirjaan kerättiin läsnäolo- ja suoritusmerkintöjä. Kuva: Jani Mahkonen
LSP:n erikoiskerhoissa Lahden eri alueiden seurakuntapojat saattoivat tavata toisiaan. Kataja ja Laasonen muistavat veistokerhon, Eino Riihelän johtaman valokuvauskerhon ja kirjansidontakerhon.
Erikoiskerhoja pidettiin paljon Kirkkokatu 5:ssä, mutta Reino Mäkelän kirjoittamassa Lahden Seurakunnan Pojat – Aikansa ilmiö -kirjassa kerhoja kerrotaan olleen eri puolilla kaupunkia. Oli esimerkiksi lennokki-, radio-, postimerkki-, mainos-, nahanmuotoilu- ja moottorikerho.
Moottorikerholla oli satapiikkinen Jawa-moottoripyörä, jota arvosteltiin seurakunnalliseen nuorisotyöhön sopimattomana ja vaarallisena. Ainakin jälkimmäisessä kriitikot osuivat oikeaan. Seurakuntapojan ajettua Jawalla kolarin kirkkoneuvoston puheenjohtaja Oskari Louhimo joutui ylimpänä vastuunkantajana käräjille.
Radiokerho aloitti Okeroistentien seurakuntakodissa 1947 ja siirtyi myöhemmin Launeen kirkolle. Kerhossa rakennettiin näköradiokauden koittaessa näköradio eli televisiovastaanotin.
LSP:n ohjelmaan kuului myös urheilu. Seurakuntapojat voimistelivat, nyrkkeilivät, yleisurheilivat, uivat, hiihtivät, suunnistivat, hyppäsivät mäkeä sekä pelasivat pallopelejä. Osastoilla oli palloilujoukkueensa, jotka kohtasivat toisensa sarjapeleissä.
Urheilukerhojen perimmäinen ajatus oli poikien harrastustarpeen tyydyttäminen, ei kilpaileminen urheilun erikoisseurojen kanssa tai huippujen kasvattaminen, mutta huippujakin isosta joukosta tuli.
– Ainakin Timo Lampén oli LSP:n kasvatti, Matti Kataja muistuttaa.
Lahden NMKY:ssa pelannut Lampén valittiin kahdesti Suomen parhaaksi koripalloilijaksi. Maaotteluja kertyi 132.
Kori- ja lentopalloa LSP kävi pelaamassa Keravan nuorisovankilan yhdistelmää vastaan.
– Eräänä vuonna vankilan joukkueessa oli enemmän lahtelaisia seurakuntapoikia kuin meidän joukkueessa, Kataja sanoo.
Seurakuntapojista pyrittiin kasvattamaan ”kunnon kansalaisia ja Jumalan ihmisiä”, ja niin se John Laasosen mukaan pitkälti menikin.
– Eivät pojat pahoja olleet, mutta jotenkin olivat lain väärälle puolelle eksyneet.
Kataja huomauttaa, että vankilasta vapauduttuaan moni palasi seurakuntapoikien yli 14-vuotiaiden nuorukaisosastojen toimintaan.
LSP:n kevättalven tapaus oli Hollolan Rovastikunnan talvipäivät.
– Ne eivät olleet ihan Salpausselän kisat, mutta melkein, Kataja muistelee.
Talviurheilulajien lisäksi päivien ohjelmassa oli henkistä kilvoittelua – laulua, soittoa ja lausuntaa.
Vappuna retkeiltiin Hollolan kirkolle.
– Polkupyörillä mentiin Rantatien vartta, vaikka räntääkin joskus puski. Lipunryöstö kirkonmäellä oli päivän kohokohta, samoin kuin kesäleirillä Heinäsaaressa.
LSP:lla oli myös kuoro ja soittokunta. Mäkelän historiikin mukaan soittajapojat Teuvo Paavilainen, Tauno Aksola, Martti Inkinen ja Simo Mikkola puhalsivat Lahdessa 1952 pelattujen olympiajalkapallo-otteluiden fanfaarit, kun taas ”seurakuntapoikien soittokunta viihdytti Kisapuistossa yleisöä reippaalla puhallinmusiikilla”.
Soittokunnan rumpalina ehti toimia myös Pentti Sormusen poika Pekka. Pekan ja veljensä Pertti “Teddy” Sormusen perustaman Amulet-bändin tunnetuin kappale Suomen Chicago soi edelleen Pelicansin kotiotteluissa.
Parhaimmillaan, vuonna 1958, LSP:n toiminnassa oli mukana 2 500 alle 18-vuotiasta. Kaupungin 7–14-vuotiaista LSP tavoitti noin puolet.
Vielä 1960-luvulla toiminta oli vireää, mutta seuraavan vuosikymmenen koittaessa alkoi hiipuminen, entiset seurakuntapojat Kataja ja Laasonen muistelevat.
Entisten seurakuntapoikien toiminta jatkui Joka Pojan Raittiusliiton Lahden osasto 1 -yhdistyksessä. LSP:n jäseninä pojat olivat liittyneet raittiusyhdistykseen ja tehneet raittiuslupauksen.
– Olimme aktiivisia yhdistyksessä 1990-luvulle saakka. Olin purkamassa yhdistystä työni puolesta, asianajajana työuransa tehnyt Kataja muistelee.
Seurakuntapojat liittyivät myös raittiusliittoon, ja raittiuslupauksessaan lupasivat pyrkiä elämään ilman alkoholia ja tupakkaa. Kuva: Jani Mahkonen
Poikatyönohjaaja Pentti Sormusen muistoa entiset seurakuntapojat kunnioittavat vuosittain vierailemalla tämän haudalla.
– Se on ajoitettu ensimmäiseen adventtiin. Lasketaan seppele haudalle Mustankallion hautausmaalla. Yleensä lauletaan Riennä riemuin eespäin vaan, ja sitten mennään yhteiselle pikkujoululounaalle.
Sata vuotta ensimmäisen poikakerhon perustamisesta
Entiset seurakuntapojat viettivät maaliskuussa Lahden kristillisen poikakerhotoiminnan satavuotispäivää.
– Lahden Seurakunnan Pojat perustettiin 1935, mutta maaliskuussa tulee kuluneeksi 100 vuotta siitä, kun NMKY:n poikaosasto perustettiin Lahteen, Kauko Sahla kertoo.
Ennakkosuunnitelman mukaan juhlakokouksen ohjelma noudatti kaupungin ensimmäisen poikakerhon ensimmäisen kokoontumisen ohjelmaa. Ohjelmassa oli runo, kertomus, puhe: Kuinka Saul tuli opetuslapseksi, viisi laulua nuorten Laula, Veikko! -laulukirjasta sekä päätösrukous.
Entisiä seurakuntapoikia on rivissä vielä parikymmentä. Kuva: Matti Katajan albumi
Sahla ei kuulu Lahden entisiin seurakuntanuoriin, mutta on tehnyt työuransa seurakunnan poika- ja nuorisotyössä.
– Aloitin Savonlinnan seurakunnassa 1961. Vartiokylän seurakunnassa Itä-Helsingissä meni 21 vuotta. Täällä Lahdessa Joutjärvellä olin varhaisnuorisotyöntekijänä 1984–1998. Sen opin 37 vuoden aikana, että pojat tykkäävät asioista, jotka pyörivät, venyvät ja paukkuvat, hän kertoo.
Lahden entisten seurakuntapoikien kuukausittaisia kokoontumisia johtava John Laasonen kertoi etukäteen, että juhlakokous järjestetään tavallisen kuukausikokouksen puitteissa.
– Veteraanisalissa omalla porukalla kokoonnutaan. Parikymmentä korkeintaan tulee, Laasonen arvioi.
Jutun lähteenä on käytetty Reino Mäkelän kirjaa Lahden Seurakunnan Pojat – Aikansa ilmiö.