Muu­ta­man vii­me vuo­den ai­ka­na olen use­as­ti miet­ti­nyt kä­si­tet­tä ajat­te­lu­vyö­hyk­keet. It­se ja­kai­sin sen vie­lä kah­teen osaan, kol­lek­tii­vi­nen taso ja hen­ki­lö­koh­tai­nen taso.

Alun pe­rin kä­si­te on pe­räi­sin itä­val­ta­lai­sel­ta kir­jai­li­jal­ta Tho­mas Bern­har­dil­ta. Hän kir­joit­taa sii­tä, et­tä jo­kai­sen kir­jai­li­jan tai tai­tei­li­jan tu­li­si viet­tää ai­kaa ajat­te­lu­vyö­hyk­keis­sä sään­nöl­li­ses­ti.

Hän ja­kaa ajat­te­lu­vyö­hyk­keen kol­meen osaan, luos­ta­ri-, sai­raa­la- ja van­ki­la­vyö­hy­ke. Hä­nen mie­les­tään ajan viet­tä­mi­nen noil­la vyö­hyk­keil­lä on elä­mäl­le vält­tä­mä­tön­tä. Kir­jai­li­jal­le tai tai­tei­li­jal­le ne eh­kä ovat vält­tä­mät­tö­miä luo­vuu­den kas­vu­paik­ko­ja.

It­se ajat­te­len niin, et­tä ajat­te­lu­vyö­hyk­keet ovat tar­peel­li­sia meil­le jo­kai­sel­le. Yleen­sä ne ovat ta­val­la tai toi­sel­la sel­lai­sia py­säh­dyk­sen paik­ko­ja, et­tä sen jäl­keen jou­dum­me ot­ta­maan ihan uut­ta suun­taa elä­mään. Usein tämä ta­pah­tuu ki­vun kaut­ta, joko ke­hol­li­sen ki­vun ja sai­rau­den vä­li­tyk­sel­lä tai si­säi­sen pro­ses­sin kaut­ta.

Ajat­te­len niin, et­tä ajat­te­lu­vyö­hyk­kei­tä on mo­nel­la ta­sol­la. Ei vält­tä­mät­tä tar­vit­se jou­tua tai men­nä fyy­si­ses­ti van­ki­laan, luos­ta­riin tai sai­raa­laan ko­ke­ak­seen si­säi­ses­ti noi­den vyö­hyk­kei­den ko­ke­muk­sia.

Pa­rin vii­me vuo­den ai­ka­na olem­me it­se ku­kin jou­tu­neet miet­ti­mään tätä maa­il­man me­noa mo­neen ker­taan. En­sin tuli ko­ro­na, joka muut­ti mei­dän jo­kai­sen elä­mää mo­nel­la ta­val­la. Kai­kes­ta pää­tel­len ko­ro­na on tul­lut jää­däk­seen, ja näin ol­len myös mo­net asi­at elä­mäs­säm­me ovat muut­tu­neet py­sy­väs­ti.

Em­me ol­leet edes sel­vin­neet ko­ro­nas­ta, kun al­koi sota Uk­rai­nas­sa. Se­kin on muut­ta­nut elä­määm­me mo­nel­la ta­val­la, ja eh­kä suu­rim­mat muu­tok­set ovat vie­lä edes­sä­päin.

Nämä mo­lem­mat asi­at ovat vai­kut­ta­neet mie­leem­me, mut­ta ne ovat myös muut­ta­neet ar­jen käy­tän­tö­jä.

Olen miet­ti­nyt esi­mer­kik­si sitä, mil­tä maa­il­ma näyt­tää, kun lap­sen­lap­se­ni ovat kaik­ki ai­kui­sia. Re­a­lis­ti­na mie­tin, on­ko täs­tä maa­pal­los­ta mi­tään jäl­jel­lä muu­ta­man vuo­si­kym­me­nen pääs­tä. Ku­vat Uk­rai­nas­ta ovat su­rul­lis­ta kat­sot­ta­vaa, sa­moin ku­vat il­mas­tok­rii­sin ai­heut­ta­mis­ta luon­to­tu­hois­ta. Ko­ro­naan kuol­lei­den mää­rä on häm­mäs­tyt­tä­vän suu­ri.

Mil­loin sinä olet vii­mek­si ol­lut luos­ta­ri-, sai­raa­la- tai van­ki­la­vyö­hyk­keel­lä? Mi­ten tuo ko­ke­mus muut­ti si­nun elä­mää­si? Mil­lai­sen uu­den suun­nan elä­mä­si sai tuon ko­ke­muk­sen jäl­keen?

It­se jou­duin oman elä­mä­ni vai­keim­mal­le ajat­te­lu­vyö­hyk­keel­le 12 vuot­ta sit­ten, kun puo­li­so­ni sai­ras­tui va­ka­vas­ti. Yk­si yö muut­ti myös mi­nun koko elä­mä­ni.

Vii­mei­sen vuo­den olen ol­lut jol­lain epä­mää­räi­sel­lä vyö­hyk­keel­lä, kun olen lu­ke­nut edes­men­neen isä­ni päi­vä­kir­jo­ja. Ja tuo pro­ses­si on vie­lä vai­hees­sa.

Kir­joit­ta­ja on joh­ta­va per­he­neu­vo­ja ja työ­noh­jaa­ja.