Ajattelen ääneen: Kiitos, kun kuuntelit
Lahden seurakunnat
Ilta pimenee, ja ikkunasta näkyy kirkas tähtitaivas. Istahdan tuolille ja pyydän siunausta sekä oikeita sanoja tähän iltaan. Tarkistan, että kynä toimii, vihko on valmiina, juomalasissa on vettä ja Virsikirja ja Raamattu ovat käden ulottuvilla. Sitten hengitän muutaman kerran syvään.
Yhtäkkiä puhelin soi ja hätkähdän. Vastaan haparoiden, mutta soittaja ei tunnu sitä huomaavaan. Hän kertoo heti, kuinka näki aamulla kaupasta tullessaan mustapäisen naaraskäpytikan. Koiraalla olisi ollut punainen laikku tai kokonaan punainen pää. Muistan, kuinka viime kesänä mökillä hämmästelin paloauton väristä tikan päätä. Avaan jo suuni tikkakeskusteluun, mutta soittaja on siirtynyt seuraavaan aiheeseen.
Pojanpojasta ei ole kuulunut viikkoihin mitään, ja viimeksi he ovat nähneet pojan hautajaisissa vuosi sitten. Ainoan pojan kuoleman vuosipäivä on ylihuomenna ja soittaja toivoisi, että he voisivat käydä lapsenlapsensa kanssa yhdessä haudalla. Ja syömässäkin olisi mukava käydä. Mutta uskallanko soittaa? Jos hän ei vastaakaan tai sanoo, ettei halua nähdä enää ollenkaan? Soittaja hiljenee ja kuulen, kuinka hän nyyhkyttää.
Minuakin alkaa itkettää. Suru, kaipaus ja yksinäisyys koskettavat ja toivon mielessäni, että yhteinen hetki niin haudalla kuin aterian äärellä toteutuvat. Soittaja rauhoittuu ja on valmis jatkamaan puhelua. Lopuksi hän huokaa: ”Kiitos, kun kuuntelit. Luetko minulle vielä Herran siunauksen?”
Jään miettimään puhelua ja huomaan, kuinka vaikeaa kuuntelu oikeastaan onkaan. Luoja on antanut meille yhden kielen ja kaksi korvaa, että kuulisimme kaksi kertaa sen verran kuin puhumme. Päätän keskittyä seuraavaan puheluun tarkemmin ja olla ennakkoluuloton kuuntelija.
”Mulla on rahat loppu ja seuraavat tulee vasta kahden viikon päästä. Mistä saan lapsilleni ruokaa?”, epätoivoinen ääni aloittaa. Neuvonantaja päässäni herää ja tiedän mitä soittajan tulisi tehdä. Mistähän aloittaisin opastukseni? Sitä pohtiessani soittaja toteaa: ”Varasin kyllä ajan diakoniatyöntekijälle. Saakohan sieltä apua?” Rohkaisen soittajaa menemään ajalle. Nyt minun on pakko sulkea myös silmäni, että kuulisin paremmin.
Soittajalla on ollut vaikea avioero, huoltajuuskiistoja, masennusta ja työttömyyttä. Lapsia on usein ikävä. Ääneen tulee uusi sävy, kun hän ujostelee tuoretta ihastumistaan sekä innostuu harrastuslöydöstään. Hymyilen hänen kanssaan. ”Olipa kiva, kun sain jutella rauhassa.”
Haluan oppia kuuntelemaan enemmän sydämellä. Kirkon palvelevaan puhelimeen soittavat lähimmäiset ovat sen arvoisia.
Kirjoittaja on Lahden seurakuntien johtava diakoniatyöntekijä.