Il­ma sai­raa­lan po­ti­las­huo­nees­sa on ras­kas­ta yön jäl­jil­tä. Pie­nes­sä huo­nees­sa on lä­hek­käin kak­si sän­kyä. Toi­ses­sa sän­gys­sä ma­kaa nai­nen, jon­ka hen­gi­tys on ras­kas­ta ja ko­ri­se­vaa. Vä­lil­lä hen­gi­tys kat­ke­aa.

Hä­nen äi­tin­sä on siir­ty­nyt sän­gyn vie­rel­lä ole­vaan no­ja­tuo­liin is­tu­maan. Hän ei jak­sa pu­hua, mut­ta pi­tää kä­des­tä kiin­ni. Hän ei ole var­ma, on­ko nuk­ku­nut yöl­lä sil­mäys­tä­kään. Läpi yön hän kuu­los­te­li vie­rei­ses­tä sän­gys­tä kuu­lu­vaa hen­gi­tys­tä. Jo­kai­sen hen­gi­tys­kat­kok­sen koh­dal­la hän jän­nit­tyi, kun­nes kuu­li taas uu­den hen­käyk­sen.

Aa­mu­toi­met osas­tol­la ovat al­ka­neet, ja käy­tä­vil­tä al­kaa kuu­lua ää­niä. Pian huo­nee­seen as­tuu hoi­ta­ja, joka ky­syy, mi­ten on men­nyt. Ty­tär on lii­keh­ti­nyt hie­man le­vot­to­mas­ti, ja hoi­ta­ja sa­noo li­sää­vän­sä ki­pu­lää­ki­tys­tä. Sa­mal­la hän tie­dus­te­lee, mitä aa­mu­pa­laa sai­si ol­la. Äi­ti ei osaa sa­noa.

Hoi­ta­ja nä­kee, et­tä yö­pöy­däl­le on jää­nyt kos­ke­mat­to­ma­na il­ta­pa­la­lei­pä. Hän muis­tut­taa taas ker­ran, et­tä oli­si hyvä kui­ten­kin syö­dä jo­tain, vaik­ka ei tee mie­li. Äi­ti nyök­kää vä­sy­nees­ti. Pian hoi­ta­ja jo saa­puu huo­nee­seen aa­mi­ais­tar­jot­ti­men kans­sa. Hän an­taa tee­ku­pin nai­sen kä­teen. ”Joi­sit edes vä­hän, se te­kee hy­vää”, hoi­ta­ja sa­noo.

Hoi­ta­ja kat­soo äi­din su­rul­li­sia ja vä­sy­nei­tä sil­miä. Tämä on jo toi­nen pe­räk­käi­nen yö, jon­ka äi­ti on val­vo­nut tyt­tä­ren­sä vie­rel­lä. Hän ei ole käy­nyt vä­lil­lä ko­to­na edes vaih­ta­mas­sa vaat­tei­ta. Hoi­ta­ja tie­dus­te­lee, ha­lu­ai­si­ko nai­nen tä­nään käy­dä ko­to­naan. Hän eh­dot­taa, et­tä nai­nen voi­si men­nä ko­tiin nuk­ku­maan het­kek­si päi­vä­u­net, syö­mään tai käy­mään suih­kus­sa. Hoi­ta­ja lu­paa soit­taa heti, jos ti­lan­ne muut­tuu.

Nai­nen sa­noo miet­ti­vän­sä asi­aa, mut­ta ker­too kui­ten­kin ha­lu­a­van­sa ol­la vie­lä het­ken täs­sä. Hoi­ta­ja nyök­kää ja läh­tee seu­raa­vaan huo­nee­seen. Pa­rin tun­nin pääs­tä ty­tär ve­tää vii­mei­sen hen­käyk­sen­sä. Äi­ti on hä­nen vie­res­sään, kuis­kaa kor­vaan, kuin­ka ra­kas ty­tär hä­nel­le on, ja pi­tää edel­leen kä­des­tä kiin­ni.

Myös 2000 vuot­ta ai­kai­sem­min eräs äi­ti py­syi poi­kan­sa vie­rel­lä tä­män teh­des­sä kuo­le­maa. Äi­ti kär­si ei­kä pys­ty­nyt te­ke­mään mi­tään aut­taak­seen poi­kaan­sa, mut­ta hän oli läs­nä.

Sai­raa­la­pap­pi­na olen näh­nyt mo­nia ti­lan­tei­ta, jois­sa lä­hei­set ovat ha­lun­neet saat­taa rak­kai­taan lop­puun as­ti. Sil­loin muis­tan tuon äi­din.

Kuka tie­tää, kuin­ka ras­kas­ta on seu­ra­ta oman lap­sen­sa kär­si­mys­tä? Kuka tie­tää, mil­lais­ta on ol­la rak­kaan ih­mi­sen vie­rel­lä tä­män vii­mei­si­nä het­ki­nä pys­ty­mät­tä te­ke­mään mi­tään? Kuka tie­tää, mil­lais­ta on me­net­tää lap­sen­sa? It­se Ju­ma­lan Po­jan äi­ti tie­tää ja ym­mär­tää.

Kir­joit­ta­ja on sai­raa­la­pap­pi.