Ker­ran eräs nuo­ri is­tui pöy­tän­sä ää­res­sä – oman elä­män­sä pi­me­än kes­kel­lä – poh­tien elä­mää. Pöy­däl­lä sat­tui ole­maan eri­vä­ri­siä kar­ton­ke­ja. Hän ot­ti kä­teen­sä mus­tan kar­ton­gin ja pa­lan val­kois­ta pa­pe­ria.

Mus­ta kar­ton­ki oli kuin sie­lun yö: pi­meä ja juu­ri sil­lä het­kel­lä niin ko­vin synk­kä. Val­koi­nen oli vas­ta­koh­ta sil­le. Hän ot­ti ky­nän kä­teen­sä ja al­koi piir­tää. Val­koi­sel­le pa­pe­ril­le al­koi muo­dos­tua hah­mo­tel­ma ank­ku­ris­ta ja ank­ku­riin ta­ker­tu­nees­ta ih­mi­ses­tä – hä­nes­tä it­ses­tään.

Ih­mis­hah­mon toi­nen käsi kur­kot­ti ank­ku­rin poi­kit­tai­sen tu­kin yli. Toi­nen käsi ta­voit­ti toi­sen kä­den tu­kin al­ta pi­tä­en tiu­kas­ti kiin­ni py­sy­äk­seen pai­koil­laan liu­ku­mat­ta alas. Ja­lat oli­vat kie­tou­tu­nei­na lu­jas­ti pys­ty­o­san ym­pä­ril­le. Kun työ oli val­mis, hän py­säh­tyi tar­kas­te­le­maan sitä.

Hän ha­vait­si, et­tä hah­mot­te­le­mien­sa ank­ku­rin vii­vo­jen ja kaa­rien kes­kel­le oli muo­dos­tu­nut myös ris­ti. Aja­tuk­siin­sa vai­pu­nee­na nuo­ri leik­ka­si ku­van, lii­ma­si sen mus­tal­le kar­ton­gil­le ja lait­toi sei­näl­le muis­tu­tuk­sek­si it­sel­leen.

Vii­me ai­koi­na tuo kuva ank­ku­riin tiu­kas­ti ta­ker­tu­nees­ta ih­mis­hah­mos­ta on pu­hu­tel­lut eri­tyi­sen pal­jon. Vai­ke­at ajat ovat ko­e­tel­leet ja ko­et­te­le­vat mei­tä. Elä­män maas­tot ovat käy­neet pe­rin ou­doik­si ja tun­te­mat­to­mik­si. Mo­ni­nais­ten oh­jei­den vii­da­kos­sa tun­tuu vai­ke­al­ta va­el­taa. Tur­val­li­suu­den tun­ne ja roh­keus­kin ovat ajoit­tain ka­dok­sis­sa.

Ih­mi­sen ikä­vä myös tun­tuu kas­va­van päi­vä päi­väl­tä. Pie­ni lap­si nuk­ku­maan men­nes­sään huu­te­lee äi­tiä, tar­vi­ten mil­loin vet­tä, mil­loin mi­tä­kin. Kun äi­ti sa­noo ”ota nyt nal­le kai­na­loon ja käy nuk­ku­maan”, pie­ni ää­ni vas­taa ”mut­ta kun minä tar­vit­sen jon­kun, jol­la on iho”.

Ihon ikä­vä on suu­ri ei vain lap­sil­la vaan myös meil­lä ai­kui­sil­la. Hy­väs­sä kos­ke­tuk­ses­sa on on­nel­li­suu­den sie­men.

Kai­ken tä­män kes­kel­lä mie­leen on pa­lan­nut myös van­ha sa­non­ta ”toi­vos­sa on hyvä elää”. Ank­ku­rin piir­tä­nyt nuo­ri­kin ri­pus­tau­tui toi­voon. Jo­na­kin päi­vä­nä kaik­ki on toi­sin.

Niin, jo­na­kin päi­vä­nä kaik­ki on taas hy­vin. Jo­na­kin päi­vä­nä ko­ro­naan on ro­ko­te. Jo­na­kin päi­vä­nä sai­raa­lois­sa ko­van työn teh­neet saa­vat le­vä­tä. Jo­na­kin päi­vä­nä pi­meä ja pel­ko väis­tyy sy­dä­mis­tä ja valo voit­taa.

Sil­loin tu­lem­me ulos asun­nois­tam­me il­man ar­kai­lua ja pel­koa. Sil­loin ha­la­taan ja iloi­taan yh­des­sä il­man ra­joi­tuk­sia.

Hei­te­tään toi­von ank­ku­ri tu­le­vai­suu­teen. Kat­so­taan ylit­se vai­ke­an koh­ti uut­ta. Toi­vo pa­laut­taa voi­mat ja aut­taa jak­sa­maan vie­lä vä­hän ai­kaa vii­saas­sa va­ro­vai­suu­des­sa.

Kir­joit­ta­ja on sai­raa­la­pas­to­ri.