Oli au­rin­koi­nen ke­säil­ta, kun kah­la­sin Ve­si­jär­ves­sä las­ten ui­des­sa. Nos­tin kat­see­ni ve­des­tä ja näin ran­nal­la tu­tun hah­mon, en­ti­sen työ­ka­ve­ri­ni vuo­sien ta­kaa. Me­nin hä­nen luok­seen, ter­veh­din ja ky­syin kuu­lu­mi­sia. Hän ker­toi viet­tä­vän­sä hil­jai­se­loa, kos­ka on työt­tö­mä­nä. Ajat­te­lin mie­les­sä­ni, et­tä ai­van kä­sit­tä­mä­tön­tä. Tämä noin 55-vuo­ti­as nai­nen oli työ­pai­kal­lam­me pi­det­ty, yh­teis­työ­ky­kyi­nen, ai­kaan­saa­va ja lah­ja­kas kol­le­ga, joka piti osaa­mis­taan jat­ku­vas­ti ajan ta­sal­la.

Olin iloi­nen, kun näim­me pit­käs­tä ai­kaa, mut­ta sa­mal­la vi­hai­nen. Täl­lai­nen on hy­vän ih­mi­sen haas­kuu­ta! Mikä mää­rä lah­jak­kuut­ta jää­kään käyt­tä­mät­tä, kun täl­lai­nen so­si­aa­li­ses­ti­kin lah­ja­kas työn­te­ki­jä ei saa töi­tä. Ei­kä hän ole ai­noa. Ti­las­to­kes­kuk­sen mu­kaan 55–64-vuo­ti­ai­den työl­li­syy­sas­te oli 63 pro­sent­tia vuon­na 2018.

Meil­lä on Suo­mes­sa työ­e­lä­mäs­sä ou­to pa­ra­dok­si: elä­kei­kä nou­see kai­ken ai­kaa ja sa­mal­la yhä nuo­rem­mat ovat ”lii­an van­ho­ja” työ­e­lä­mään. Pari vuot­ta vail­le vii­si­kymp­pi­nen tut­ta­va­ni to­kai­si pari vuot­ta sit­ten, et­tä jos hän ai­koo vie­lä vaih­taa työ­paik­kaa omal­la alal­laan, hä­nen tu­lee teh­dä se al­le vii­si­kymp­pi­se­nä. Näyt­tää sil­tä, et­tä ai­na­kin vies­tin­tä­a­lal­la ikä­syr­jin­tä voi hy­vin.

On­nek­si mo­nel­la työ­pai­kal­la on he­rät­ty ano­nyy­miin rek­ry­toin­tiin, jos­sa iäl­lä, ni­mel­lä tai su­ku­puo­lel­la ei tu­li­si ol­la mer­ki­tys­tä. Toki hen­ki­lön iän pys­tyy päät­te­le­mään työ­his­to­ri­an pi­tuu­des­ta. Tu­lee­ko yli 55-vuo­ti­aan jät­tää siis en­sim­mäi­set 20 vuot­ta työ­his­to­ri­as­taan pois, et­tä hän saa hel­pom­min töi­tä?

Mie­les­tä­ni koko yh­teis­kun­tam­me tu­li­si ot­taa it­se­ään nis­kas­taan kiin­ni ja muut­taa suh­tau­tu­mis­taan ikään ja ikään­ty­mi­seen. Ikään­ty­mi­sen tu­li­si ol­la jo­tain, mitä ar­vos­te­taan, ei jo­tain sel­lais­ta, mitä pe­lä­tään tai jota jopa hal­vek­su­taan. Täl­lä het­kel­lä vai­kut­taa sil­tä, et­tä yhä nuo­rem­mat po­te­vat ikäk­rii­siä, ei­vät­kä ha­lu­ai­si van­he­ta. Pel­kääm­me van­he­ne­mis­ta niin pal­jon, et­tä em­me edes ha­lua pu­hua van­he­ne­mi­ses­ta vaan yri­täm­me kier­tää koko sa­nan pu­hu­mal­la ikään­ty­vis­tä, ikään­ty­neis­tä, se­ni­o­reis­ta tai har­mais­ta pant­te­reis­ta.

Mitä me oi­ke­as­taan pel­kääm­me, kun me van­he­nem­me? Elä­mä­tön­tä elä­mää? Mah­dol­li­suuk­sia, joi­hin oli­sim­me voi­neet tart­tua, mut­ta em­me us­kal­ta­neet? Elä­män ra­jal­li­suut­ta? Sai­rauk­sia? Sitä, et­tä mitä van­hem­pia olem­me, sitä lä­hem­pä­nä kuo­le­ma kol­kut­te­lee?

It­sel­lä­ni on ol­lut etuo­i­keus, et­tä ym­pä­ril­lä­ni on ol­lut van­huk­sia, joil­le ikä ei ole ol­lut pe­lot­ta­va asia vaan kii­tok­sen ai­he. He ovat ol­leet kii­tol­li­sia jo­kai­ses­ta elin­vuo­des­ta, jo­kai­ses­ta uu­des­ta aa­mus­ta. Tämä ei tar­koi­ta, et­tei­kö hei­dän elä­mäs­sään oli­si ol­lut sai­raut­ta ja mur­het­ta. He ovat ko­ke­neet kier­to­tau­dit, näh­neet so­ta­vuo­det ja ajan, kun lap­sil­le ei ol­lut an­taa ruo­kaa. Kyy­ni­syy­den si­jaan heis­tä kui­ten­kin pulp­pu­aa tänä päi­vä­nä kii­tol­li­suus elä­mäs­tä. Näis­sä sa­ta­vuo­ti­ais­sa on jo­tain ih­meel­lis­tä, joka kos­ket­taa.

Kir­joit­ta­ja on lah­te­lai­nen opin­to-oh­jaa­ja ja ai­nee­no­pet­ta­ja sekä kau­pun­gin­val­tuus­ton jä­sen.