Ama­zing grace -lau­lus­sa (suo­mek­si Lau­peu­den ää­ni) sa­no­taan näin vah­vas­ti: "Ih­meel­li­nen ar­mo, kuin­ka iha­na tuo ää­ni, joka pe­las­ti mi­nut kur­jan ih­mi­sen." Mis­tä tämä upea lau­lu sai al­kun­sa?

John New­ton oli pa­ha­mai­nei­nen or­ja­kaup­pi­as. Em­me osaa edes ku­vi­tel­la sitä kur­juut­ta, jo­hon or­jat jou­tui­vat. Moni kuo­li jo mat­kal­la ja kaik­ki kär­si­vät hir­vit­tä­väs­ti. Ky­sees­sä on yk­si suu­rim­mis­ta ri­kok­sis­ta ih­mi­syyt­tä vas­taan. New­ton oli kau­hea ri­kol­li­nen, mut­ta ta­ju­si sen vä­hi­tel­len. Eri­kois­ta on se, et­tä hän kir­joit­ti nuo sa­nat en­nen kuin hän luo­pui or­ja­kau­pas­ta. Hä­nes­tä tun­tui, et­tä hän ei ol­lut kun­non ih­mi­nen, vaan vii­nan uh­ri ja pe­tol­li­nen ih­mi­nen. On kuin kes­ki­tys­lei­rin var­ti­ja oli­si saa­nut oman­tun­non tus­kia sii­tä, et­tä oli hui­jan­nut tois­ta var­ti­jaa kort­ti­pe­lis­sä. Mut­ta asia ei jää­nyt tä­hän. Syyl­li­syys al­koi ah­dis­taa hän­tä. Se näyt­ti hä­nen ti­lan­sa yhä tar­kem­min. Hän jät­ti or­ja­kau­pan ja hä­nes­tä tuli or­ja­kau­pan vas­tus­ta­ja. "Tämä ar­mo opet­ti mi­nun sy­dä­me­ni pel­kää­mään." New­to­nin ko­ke­ma pel­ko oli as­kel pa­ran­nuk­seen, ih­mi­syy­den löy­tä­mi­seen. Yöl­li­set tus­kat ja kau­he­at muis­tot oli­vat hä­nel­le lah­ja, suu­ri aar­re, jos­ta hän ky­ke­ni am­men­ta­maan. Syyl­li­syys oli New­to­nil­le it­se­tut­kis­te­lun ja löy­tä­mi­sen vä­li­ne.

Mil­joo­nat ih­mi­set ovat ko­ke­neet elä­mäs­sään suu­ren muu­tok­sen löy­tä­es­sään Ju­ma­lan ar­mon. On ta­pa­na pu­hua pe­las­tuk­ses­ta, uu­dis­tu­mi­ses­ta, us­koon tu­los­ta tai kään­ty­myk­ses­tä. Us­kon­nol­li­sis­sa leh­dis­sä on näi­tä ku­vauk­sia pal­jon. Vaik­ka nuo ko­ke­muk­set ei­vät ole sa­man­lai­sia, moni ko­kee jou­tu­neen­sa um­pi­ku­jaan, jos­ta ei tun­nu ole­van mi­tään ulos­pää­syä. On kuin oli­si sy­vän kui­lun poh­jal­la, jon­ne ei mi­kään va­lon­sä­de ulo­tu. Kun kaik­ki tun­tuu ole­van hu­kas­sa, kui­lun poh­jal­le tu­lee kui­ten­kin va­loa, en­sin heik­ko­na, mut­ta sit­ten se al­kaa kir­kas­tua. Voi­si­ko elä­mäl­lä vie­lä ol­la mi­nul­le­kin jo­ta­kin an­net­ta­vaa? On­nek­si Ju­ma­lal­la on työ­to­ve­rei­ta, jot­ka voi­vat tui­ka­ta pien­tä va­loa tuo­hon sy­vään kuop­paan. Sen va­los­sa avau­tuu mah­dol­li­suus näh­dä myös Ju­ma­lan kirk­kau­den va­loa. Oli­pa pi­meys omien te­ko­jen tai mui­den ih­mis­ten pa­huu­den tuot­ta­maa, tuo pie­ni­kin ka­jas­tus näyt­tää kuo­pan sei­näs­sä sel­lai­set as­kel­mat, joi­ta pit­kin voi kii­ve­tä yhä voi­mis­tu­vaan va­loon.

Voi kun­pa meil­lä oli­si roh­keut­ta ol­la Ju­ma­lan pie­niä lamp­pu­ja mo­nil­le niin ko­vas­sa maa­il­mas­sa! Sitä Ju­ma­la meil­tä odot­taa. Me olem­me Ju­ma­lan kä­siä tääl­lä maan pääl­lä, sil­lä mui­ta kä­siä hä­nel­lä ei ole.

Jos­kus ih­mi­nen ha­vah­tuu tun­nis­ta­maan ne lah­jat, joi­ta hän on saa­nut elä­mäs­sään. Kai­ken sen, mitä hän on voi­nut pi­tää it­ses­tään sel­vä­nä. Mitä elä­mä­ni oli­si, jos mi­nul­la ei oli­si puo­li­soa ja kah­ta poi­kaa? Joku ha­vah­tuu kiit­tä­mään van­hem­mis­taan, ys­tä­vis­tään tai vaik­ka­pa ky­vys­tä tuot­taa kau­nis­ta mu­siik­kia. Suu­ri ulos­päin nä­ky­vää myl­ler­rys puut­tuu mut­ta si­säl­lä ta­pah­tuu pal­jon. Jos jo­kin, niin kii­tol­li­suu­den ym­mär­tä­mi­nen on to­del­lis­ta uu­dis­tu­mis­ta.

Kir­joit­ta­ja on psy­ko­lo­gi­an eme­ri­tusp­ro­fes­so­ri, on­nel­li­suus­tut­ki­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja.