Luin pari vuot­ta sit­ten Aa­mu­leh­des­tä erään kir­jai­li­jan ar­vi­on, jon­ka mu­kaan Ju­ma­la on lu­te­ri­lai­ses­sa Suo­mes­sa an­ka­ra ja tuo­mit­se­va, mut­ta Ve­nä­jäl­lä lem­peä ja ar­mah­ta­va. Tämä ku­vas­taa Suo­mes­sa yhä yleis­tä kä­si­tys­tä Ju­ma­las­ta, us­kon­nos­ta ja us­ko­vai­sis­ta.

Olen liik­ku­nut pal­jon us­ko­vais­ten jou­kos­sa, mut­ta en ole tör­män­nyt tuol­lai­seen ku­vaan. Vaik­ka an­ka­ruut­ta­kin on, yleis­tys tun­tuu sil­ti ou­dol­ta. Olen kuun­nel­lut ra­di­os­ta sa­to­ja ju­ma­lan­pal­ve­luk­sia, ei­kä niis­sä kos­kaan an­ne­ta Ju­ma­las­ta sel­lais­ta ku­vaa, et­tä Ju­ma­la on an­ka­ra ja tuo­mit­se­va. Mi­ten pal­jon saar­nois­sa on­kaan pu­hut­tu Ju­ma­lan ar­mos­ta ja rak­kau­des­ta! Täl­lai­nen synk­kä ju­ma­la­ku­va on pal­jol­ti Van­han tes­ta­men­tin al­kuo­san poh­jal­ta nou­se­va kuva, joka yhä elää kirk­ko­jen ja seu­ra­kun­tien ul­ko­puo­lel­la.

Mik­si se on niin ylei­nen? Yk­si­lön ase­man saa­nut län­si­mai­nen ih­mi­nen ei tah­do sie­tää min­kään­lai­sia elä­mään­sä koh­dis­tu­via ra­joi­tuk­sia, ei eten­kään sil­loin, kun ne esi­te­tään jon­kin auk­to­ri­tee­tin ni­mis­sä. Hän saat­taa mu­kau­tua yh­tei­ses­ti so­vit­tui­hin sään­töi­hin, mut­ta nii­tä­kin hän kier­tää, jos vain pys­tyy. Toi­sek­si — ja tämä on pa­ra­dok­saa­lis­ta — us­kon­to­jen vaa­ti­muk­set, joi­ta Paa­va­li ni­mit­ti laik­si, ku­vas­ta­vat ih­mi­sen ha­lua ke­rä­tä an­si­oi­ta alis­tu­mal­la ja täyt­tä­mäl­lä lain. Sa­no­ma, jon­ka mu­kaan Ju­ma­la hy­väk­syy ih­mi­sen sel­lai­se­na kuin hän on, tun­tuu louk­kauk­sel­ta. Kaik­ki oma työ me­nee huk­kaan. Ha­lu­am­me pi­tää kah­leis­tam­me kiin­ni. Jee­sus an­toi uu­den lain: rak­kau­den ja ar­mon lain.

Tämä sa­no­ma on yhä val­lan­ku­mouk­sel­li­nen. Sitä ei hy­väk­sy ih­mi­nen, joka kyy­när­päi­tään käyt­tä­en ke­rää it­sel­leen mam­mo­naa. Sitä ei hy­väk­sy ateis­ti, joka ha­lu­aa it­se mää­rit­tää, mikä on oi­kein. Sitä ei hy­väk­sy us­ko­vai­nen, joka ha­lu­aa ta­val­la tai toi­sel­la osoit­taa kel­poi­suu­ten­sa Ju­ma­lan sil­mis­sä.

Ajat­te­len, et­tä jo­kai­nen ih­mi­nen jou­tuu jos­sa­kin vai­hees­sa to­te­a­maan, et­tä hän ei ky­ke­ne toi­mi­maan niin kuin ha­lu­ai­si, vaan tun­nis­taa it­ses­sään jo­ta­kin sel­lais­ta, mitä kam­mo­aa. ”Olen toi­mi­nut it­sek­kääs­ti, mui­ta va­hin­goit­ta­en. Tun­nen suur­ta avut­to­muut­ta sil­loin, kun ha­lu­an saa­da jo­ta­kin myön­teis­tä ai­kaan.” Sitä ruok­ki­vat ny­ky­a­jan vaa­ti­muk­set: pi­tää teh­dä tu­los­ta, me­nes­tyä, hal­li­ta, pär­jä­tä. Ih­mi­sar­vo on kui­ten­kin luo­vut­ta­ma­ton asia ei­kä rii­pu tu­lok­sis­ta tai me­nes­tyk­ses­tä. Täy­sin epä­on­nis­tu­nut ih­mi­nen saa ar­mon Ju­ma­lan sil­mis­sä.

Kir­jai­li­ja Fran­cis Spuf­ford on tii­vis­tä­nyt ar­mon upe­al­la ta­val­la: "Pa­ras­ta, mitä kirk­ko voi säi­lyt­tää, on ar­mo, ker­to­mus Ju­ma­lan ra­jat­to­mas­ta an­te­li­ai­suu­des­ta. Kris­tus toi­mii täs­sä mo­nin ta­voin puut­teel­li­ses­sa kir­kos­sa syyl­lis­ten kan­sain­vä­li­seen lii­gaan kuu­lu­vien kes­kel­lä. Ar­mo on an­teek­si­an­to, jota em­me voi an­sai­ta. Ar­mo on it­ke­vä isä, joka tu­lee tiel­lä vas­taan. Ar­mo on tra­ge­di­an hy­väk­sy­mis­tä avoi­min sy­lin, ja sil­ti kaik­ki kään­tyy ih­meel­li­ses­ti hy­väk­si. Ar­mo on sitä, mitä tur­hal­ta tun­tu­va kuo­le­ma pää­kal­lo­kuk­ku­lal­la sai ai­kaan."

Kir­joit­ta­ja on psy­ko­lo­gi­an eme­ri­tusp­ro­fes­so­ri, on­nel­li­suus­tut­ki­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja.