On­ko em­pa­tia toi­sen ym­mär­tä­mi­sen ja aut­ta­mi­sen edel­ly­tys vai joh­taa­ko se mei­tä har­haan? Em­pa­ti­an ar­vos­te­li­jat ovat väit­tä­neet, et­tä se koh­dis­tuu vain lä­hel­lä ole­viin ja sa­man­lai­siin ih­mi­siin ja si­ten ra­joit­taa aut­ta­mi­sen pii­riä.

Fi­lo­so­fi Hei­di Mai­bo­min mu­kaan tämä ei pidä paik­kaan­sa, sil­lä toi­sen ih­mi­sen nä­kö­kul­man omak­su­mi­nen edis­tää aut­ta­mis­ta ja oi­keu­den­mu­kai­suut­ta. Olem­me usein it­se­kes­kei­siä, mut­ta sen voi ta­ju­ta ja sitä voi tor­jua. Us­ko­mus, et­tä olem­me ob­jek­tii­vi­sia, on hä­nen mu­kaan­sa suu­rem­pi har­ha kuin us­ko­mus em­pa­ti­an va­hin­gol­li­suu­teen.

Kun tun­nus­taa alt­tiu­ten­sa har­hai­suu­del­le, voi teh­dä pa­ran­nus­ta. Se to­sin on vai­ke­aa, sil­lä us­kom­me, et­tä nä­em­me maa­il­man sel­lai­se­na kuin se on. Mui­den, ei suin­kaan mei­dän, teh­tä­vä on muut­taa tul­kin­to­jaan ja mie­li­pi­tei­tään. Jee­suk­sen sa­nat osu­vat yhä oi­ke­aan: ”Kuin­ka näet ros­kan vel­je­si sil­mäs­sä, mut­ta et huo­maa hirt­tä omas­sa sil­mäs­sä­si?” (Matt. 7:3.)

Neut­raa­lia asen­net­ta ko­ros­ta­vat pel­kää­vät, et­tä tun­teet saa­vat mei­dät huo­leh­ti­maan vain kal­tai­sis­tam­me ih­mi­sis­tä. Sil­ti moni on ko­ke­nut voi­ma­kas­ta em­pa­ti­aa näh­des­sään ku­via tai elo­ku­via kär­si­vis­tä lap­sis­ta tai Uk­rai­nan so­dan kau­heuk­sis­ta. Syn­tyy voi­ma­kas tun­ne sii­tä, et­tä hätä on to­del­li­nen ja apua tar­vi­taan ja sitä ha­lu­taan an­taa.

Tun­teet vai­kut­ta­vat kaik­keen, mitä teem­me. Kun nä­em­me jon­kun pel­kää­vän, tun­nis­tam­me sa­mal­la omia pel­ko­jam­me, sa­mais­tum­me hä­nen ko­ke­muk­seen­sa ja tun­nem­me em­pa­ti­aa. Ym­mär­räm­me jo­ta­kin sii­tä, mil­tä hä­nes­tä tun­tuu ja mitä hän ha­lu­aa. Sil­loin on pal­jon hel­pom­pi teh­dä jo­ta­kin hä­nen hy­väk­seen.

Kai­kil­la on ko­ke­muk­sia ih­mi­sis­tä, jot­ka ovat avun tar­pees­sa, mut­ta em­pa­ti­an ko­ke­mus­ta ei syn­ny – ja apu jää an­ta­mat­ta. Voi aja­tel­la, et­tä nuo ih­mi­set ovat it­se ai­heut­ta­neet oman ko­van koh­ta­lon­sa. Var­maan on myös nii­tä, jot­ka voit­ta­vat tä­män ko­ke­muk­sen­sa, mut­ta mo­nil­le se on vai­ke­aa.

Jos ei ole omaa las­ta tai omat lap­set ovat ol­leet ter­vei­tä, voi­ko ym­mär­tää nii­tä van­hem­pia, jot­ka ovat me­net­tä­neet lap­sen­sa? Sil­loin em­pa­ti­an ja ym­mär­tä­mi­sen ra­jat tu­le­vat vas­taan, sil­lä lap­sen kuo­le­ma on an­ka­ra ko­ke­mus. Em­pa­ti­an krii­ti­kot ovat sii­nä oi­ke­as­sa, et­tä voi­ma­kas sa­mas­tu­mi­nen toi­sen ko­ke­muk­seen voi joh­taa avut­to­muu­den ko­ke­muk­seen.

Kui­ten­kin maa­il­ma oli­si pal­jon pa­hem­pi paik­ka il­man ky­kyä aset­tua toi­sen ase­maan ja ko­kea em­pa­ti­aa. Neut­raa­li puo­lu­eet­to­muus on vai­ke­a­ta ei­kä ole toi­vot­ta­vaa. Jos suh­tau­dum­me täy­sin neut­raa­lis­ti ja puo­lu­eet­to­mas­ti – mikä on mah­do­ton­ta – sil­loin olem­me sa­mal­la vä­lin­pi­tä­mät­tö­miä. Tun­teet­to­muu­den vaa­ti­mus on koh­tuu­ton­ta ja epäin­hi­mil­lis­tä. Ob­jek­tii­vi­suu­den pe­ri­aa­te ei tuo­ta hy­vän elä­män kan­nal­ta hy­vää lop­pu­tu­los­ta. Kos­ka kyse on sii­tä, kuin­ka voim­me elää yh­des­sä ih­mi­si­nä, se vaa­tii in­hi­mil­lis­tä pers­pek­tii­viä.

Toi­sen pers­pek­tii­vien huo­mi­oi­mi­nen edis­tää myön­teis­tä kans­sa­käy­mi­ses­sä. Em­pa­tia laa­jen­taa tie­toi­suut­ta sii­tä, kuin­ka ka­pea ja mi­nä­kes­kei­nen kuva maa­il­mas­ta voi ol­la. Em­pa­ti­an avul­la maa­il­man­ku­va laa­je­nee. Sil­loin on mah­dol­lis­ta tul­la pa­rem­mak­si ih­mi­sek­si ja edis­tää oi­keu­den­mu­kai­suut­ta. Sitä toki ha­lu­a­vat ne­kin, jot­ka ei­vät em­pa­ti­aa ar­vos­ta.

Kir­joit­ta­ja on psy­ko­lo­gi­an eme­ri­tusp­ro­fes­so­ri, on­nel­li­suu­den­tut­ki­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja.