Kat­se­len en­sim­mäi­sen ad­ven­tin al­la Tu­run tuo­mi­o­kirk­koa lap­set kä­si­puo­les­sa. Kir­kon eteen tuo­tu kuu­si on va­lais­tu kau­niis­ti, ku­ten joka vuo­si. Suo­men kan­sal­lis­py­häk­kö sei­soo ul­jaa­na lu­mi­tuis­kus­sa kut­su­en mei­tä tä­män ajan kul­ki­joi­ta tur­val­li­seen suo­jaan­sa. Mie­len val­taa kii­tol­li­suus men­nei­den su­ku­pol­vien työs­tä kirk­kom­me puo­les­ta. Kii­tol­li­suus sii­tä, et­tä ajan ham­mas ei ole ku­lut­ta­nut pois ai­van kaik­kea.

Sa­mal­la aja­tus kul­kee ai­kaam­me. On­ko mei­dän su­ku­pol­vem­me ky­ke­ne­vä ra­ken­ta­maan py­sy­vää kult­tuu­ri­pe­rin­töä tai ai­na­kin vaa­li­maan sitä, mitä meil­lä jo on? Ky­ke­nem­me­kö us­kol­li­suu­teen evan­ke­liu­min työs­sä, riit­tää­kö yh­teis­tä tah­toa? Vai on­ko yk­si­lö­kes­kei­nen kult­tuu­ri jo joh­ta­nut sii­hen, et­tä jo­kai­nen ko­kee oi­keu­dek­seen ve­tää yh­teis­tä re­keä omaan suun­taan­sa?

Kos­ka ih­mi­nen on pe­rin juu­rin so­si­aa­li­nen olen­to, tois­ten kans­sa yh­tey­teen luo­tu, tar­ve kuu­lua yh­tei­söön ja ko­kea sen tar­jo­a­maa suo­jaa on vah­va. Tar­vit­sem­me tur­vaa ja hy­väk­syn­tää. Re­hel­lis­ten ja us­kol­lis­ten ih­mis­ten kans­sa nämä tar­peet tu­le­vat täy­te­tyk­si to­den­nä­köi­sim­min – voim­me luot­taa sii­hen, et­tä so­vi­tut asi­at to­teu­tu­vat em­me­kä jou­du vil­pin koh­teek­si. Sik­si eh­kä ar­vo­tam­me näi­tä omi­nai­suuk­sia esi­mer­kik­si puo­li­son va­lin­nas­sa.

Us­kon et­tä sa­mo­ja omi­nai­suuk­sia ha­e­taan yh­tei­söis­tä. Omal­le pe­rus­tal­leen us­kol­li­nen, re­hel­li­nen ja ai­to or­ga­ni­saa­tio luo tur­val­li­suu­den ja yh­teen­kuu­lu­vuu­den ko­ke­muk­sen. Ei tar­vit­se pe­lä­tä, mi­hin suun­taan vene seu­raa­vak­si kei­kah­taa.

Kirk­koa koh­taan esi­tet­ty ta­va­no­mai­nen kri­tiik­ki koh­dis­tuu sii­hen, mi­ten se ky­ke­nee muo­tou­tu­maan tä­hän ai­kaan, vai teh­dään­kö myön­ny­tyk­siä jo lii­kaa­kin. Yh­tei­söt koos­tu­vat ai­na yk­si­löis­tä, jo­ten tör­mäys­kurs­sil­le sään­nöl­li­ses­ti jou­du­taan uu­dis­tus­kes­kus­te­lu­jen yh­tey­des­sä. Mo­lem­mil­ta suun­nil­ta oli­si suo­ta­vaa, et­tä ve­neen kei­kut­ta­mi­nen oli­si koh­tuul­lis­ta, vaik­ka ra­ken­ta­va kes­kus­te­lu ai­na pai­kal­laan on­kin. Omal­ta koh­dal­taan on he­del­mäl­lis­tä ky­syä, toi­min­ko ra­ken­ta­vas­ti ja yh­tei­sön ar­vo­poh­jaa, eli Py­hää Raa­mat­tua par­haan ym­mär­ryk­se­ni mu­kaan il­men­tä­en? Osaan­ko kes­kus­tel­la, osaan­ko kuun­nel­la?

No­pe­a­tem­poi­ses­sa yh­teis­kun­nas­sa kirk­ko edus­taa jo­ta­kin ma­jes­tee­til­li­sen jär­käh­tä­mä­tön­tä. Sel­lai­se­na sen soi­si py­sy­vän. Va­kaas­ti omal­la pe­rus­tal­laan sei­so­va­na, ar­voil­leen us­kol­li­se­na. Kirk­ko on si­tou­tu­nut Raa­ma­tun ope­tuk­siin ja us­kol­li­suus täs­sä teh­tä­väs­sä on sen ole­mas­sa­o­lon pe­rus­ta. Kir­kon ydin­teh­tä­vä on evan­ke­liu­min ju­lis­ta­mi­nen kai­kil­le kan­soil­le. Tai­vaan koti saa­koon ol­la kirk­kaa­na ja sel­ke­ä­nä yh­tei­nen pää­mää­räm­me.

Kir­joit­ta­ja on kuh­mois­lai­nen per­hee­näi­ti, lä­hi­hoi­ta­ja ja väi­tös­kir­ja­tut­ki­ja.