“Tämä on vii­mei­nen ker­ta. Vain tämä pie­ni sa­lat­tu het­ki, ei­kä iki­nä enää. Tä­män ker­ran jäl­keen en pa­laa, en edes ajat­te­le koko asi­aa.”

Is­tun te­ra­pi­a­huo­nees­sa­ni ja kat­son asi­a­kas­ta­ni. Näen hä­nen epä­toi­voi­sen, tus­kai­sen il­meen­sä. Mies on kol­mis­sa­kym­me­nis­sä, nai­mi­sis­sa, pien­ten las­ten isä. Hän on nii­tä ih­mi­siä, jon­ka ta­va­tes­saan val­ta­o­sa tun­tee vä­li­tön­tä yh­teen­kuu­lu­vuut­ta ja tut­tuu­den tun­net­ta. Työ­pai­kal­la hän on kaik­kien suo­si­os­sa, si­vii­lis­sä ra­kas­tet­ta­va ja luo­tet­ta­va. Täy­den kym­pin mies.

Pait­si et­tei ole. Pin­nan al­la on jo­tain muu­ta. Mie­hen si­säi­nen maa­il­ma on kaa­ok­ses­sa. Riip­pu­vuus on al­ka­nut tei­ni-iäs­sä, ui­nu­nut hor­rok­ses­sa seu­rus­te­lu­a­jan, puh­jen­nut taas pin­taan las­ten syn­nyt­tyä, avi­o­lii­ton ar­ki­päi­väis­ty­es­sä ja työ­pai­nei­den kas­va­es­sa. Trig­ge­rit tun­keu­tu­vat mie­hen verk­ko­kal­voil­le ja ai­vo­ra­toi­hin Ins­tag­ra­min tö­rö­huu­li­ku­vis­ta ja kun­to­sa­lin nai­sis­ta, jot­ka kyyk­kää­vät rau­taa tiu­kois­sa tri­kois­sa. Trig­ge­rit pus­ke­vat suo­jauk­sen lä­vit­se yöl­lä, kun per­he jo nuk­kuu, ja vä­sy­mys ja tyh­jyy­den­tun­ne vie­vät voi­ton ra­ti­o­naa­li­ses­ta ajat­te­lus­ta, ja omaa pa­haa oloa on pak­ko pääs­tä hel­pot­ta­maan no­pe­al­la kä­teen­ve­dol­la.

Por­no­riip­pu­vuus on kuin syö­pä. Se al­kaa sa­la­ka­va­las­ti, lä­hes huo­maa­mat­ta. Syö­pä­kas­vai­men ta­voin riip­pu­vuus laa­je­nee ja le­vi­ää no­pe­as­ti, ja lii­an pit­käl­le ede­tes­sään sen ai­heut­ta­ma kipu on lä­hes tap­pa­vaa, ja hoi­ta­mi­nen hel­ve­til­lis­tä. Sa­mal­la ta­voin kuin sty­tos­taa­tit ei­vät ai­na tuo­ta toi­vot­tua tu­los­ta, ad­dik­tin lu­pauk­set vii­mei­sis­tä ker­rois­ta net­ti­por­non ja sek­sic­hat­tien ää­rel­lä haih­tu­vat sa­vu­na il­maan, kun työ­päi­vän päät­teek­si oli­si ky­et­tä­vä ren­tou­tu­maan, mut­ta lap­set huu­ta­vat, vai­mo nal­kut­taa ja mie­li täyt­tyy eksp­li­siit­ti­sis­tä ku­vis­ta, jot­ka edel­li­se­nä yö­nä toi­vat mu­ka­naan het­kel­li­sen, ohi­kii­tä­vän nau­tin­non.

Edes­sä­ni is­tu­va mies tie­dos­taa tä­män kai­ken. Hän on kuin mies Dale Wimb­row’n van­has­sa ru­nos­sa Mies pei­lis­sä, pait­si et­tä hän ei enää ky­ke­ne kat­so­maan it­se­ään sil­miin. Mie­hel­lä, jon­ka hän nä­kee pei­lis­tä, ei ole hä­nel­le mi­tään hy­vää sa­not­ta­vaa. Vas­tas­sa on vain hä­peä, syyl­li­syys ja it­sein­ho. Mies tie­tää, et­tä vaik­ka re­hel­li­syys muil­le oli­si tär­ke­ää, niin vie­lä tär­ke­äm­pää oli­si ol­la re­hel­li­nen mie­hel­le pei­lis­sä; sil­le ai­no­al­le, joka on mie­hen kans­sa alus­ta lop­puun.

Sik­si mies is­tuu täs­sä. Hä­nen on koh­dat­ta­va it­sen­sä. Löy­det­tä­vä it­ses­tään uu­si luo­mus. Rii­sut­ta­va van­ha ih­mi­nen ja pu­keu­dut­ta­va uu­teen. Riip­pu­vuu­den vas­ta­koh­ta­na ei ole rait­tius, vaan uu­si iden­ti­teet­ti, yh­teys omaan it­seen ja mui­hin ih­mi­siin. Par­haim­mil­laan jopa Ju­ma­laan.

Yh­teys va­paut­taa tun­nis­ta­maan ja tun­nus­ta­maan riip­pu­vuu­den, yh­teys aut­taa kat­kai­se­maan riip­pu­vuu­den ke­hän ja va­pau­tu­maan hä­pe­äs­tä. Yh­teys an­taa voi­ma­va­ro­ja ja mo­ti­vaa­ti­on uu­den vi­si­on löy­tä­mi­seen, ja lo­pul­ta se kut­suu ih­mi­sen kai­kis­ta tär­keim­pään: an­teek­si­pyy­tä­mi­seen ja an­teek­si­an­ta­mi­seen.

Myös mie­hen edes­sä­ni.

Kir­joit­ta­ja on Sveit­sin ul­ko­suo­ma­lais­pap­pi ja sek­su­aa­li­te­ra­peut­ti.