Ke­vä­tau­rin­ko pais­taa kirk­kaas­ti. Pi­me­ään vuo­de­nai­kaan tot­tu­neet sil­mät si­ris­te­le­vät, kun vie­lä mel­ko ma­ta­lal­la ole­va au­rin­ko luo sä­tei­tään, ja kun lu­mi­han­ki vah­vis­taa au­rin­gon­va­loa hei­jas­tuk­sel­laan. Si­säl­le pais­ta­van au­rin­gon läm­mön voi tun­tea ihol­la jo hel­mi­kuus­sa. Mut­ta au­rin­gon pais­ta­es­sa pal­jas­tuu myös ikä­viä yl­lä­tyk­siä, jot­ka kes­ki­tal­ven hä­mä­ryys oli an­ta­nut unoh­taa. Au­rin­ko ei pais­ta­kaan kirk­kaan la­si­ruu­dun läpi, vaan syk­syn ja tal­ven ai­ka­na ke­rään­ty­nyt lika hä­mär­tää la­sia. Huo­neil­man pöly lei­juu au­rin­gon va­lai­se­mis­sa va­lo­juo­vis­sa. Pin­to­jen pyyh­ki­mät­tö­mät pö­lyt hyp­pää­vät sil­mil­le. Pi­täi­si teh­dä ke­vät­sii­vous.

On paas­ton ai­ka. Paas­to on kut­su kil­voit­te­luun. It­sen­sä tut­ki­mi­seen. Eh­kä sitä voi­si sa­noa sie­lun ke­vät­sii­vouk­sek­si­kin. Mil­tä si­nus­sa näyt­tää, kun si­nut va­lais­taan? On­ko elä­män pö­lyi­sil­tä teil­tä jää­nyt ku­raa hel­moi­hin? Mil­tä näyt­tää sie­lus­sa­ni? Mil­lais­ta pö­lyä ja li­kaa sin­ne on ker­ty­nyt? Mis­sä voin tut­kia sie­lu­ni? Mi­ten sie­lun voi puh­dis­taa?

Paas­to on pää­si­äi­seen val­mis­tau­tu­mi­sen ai­kaa. Eh­kä joku te­kee ko­to­na ke­vät­sii­vouk­sen, ja toi­vot­ta­vas­ti moni myös val­mis­te­lee sie­lu­aan vas­taa­not­ta­maan pää­si­äi­sen suu­ren sa­no­man. Paas­to on sie­lun sii­vo­a­mi­sen li­säk­si myös kar­si­mi­sen ai­kaa. Elä­mäs­tä on vä­lil­lä hyvä kar­sia tur­hia ver­so­ja, yli­mää­räi­siä ai­ka­syöp­pö­jä ja mie­len hä­li­nää. Näin hy­vät ver­sot pää­se­vät kas­va­maan ja voi­mis­tu­maan. Raa­ma­tus­sa ker­ro­taan mo­nis­ta ih­mi­sis­tä, jot­ka saa­vat Jee­suk­sel­ta sie­lun puh­dis­tu­mi­sen rie­mun. Nämä ih­mi­set tu­le­vat Jee­suk­sen luok­se va­loon. He ei­vät yri­tä pei­tel­lä sitä, mitä ovat. Jee­suk­sen luok­se on niin tur­val­lis­ta tul­la, et­tei tar­vit­se ol­la muu­ta kuin on. Saa nä­kyä kaik­ki­ne tah­roi­neen. Sie­lua voi va­lais­ta hil­jen­ty­mäl­lä Ju­ma­lan sa­nan ää­rel­le. Tu­le­van py­hän evan­ke­liu­mi­koh­das­sa ker­ro­taan het­kes­tä fa­ri­seuk­sen ko­dis­sa. Kes­ken ate­ri­an Jee­suk­sen luok­se tu­lee syn­ti­sek­si kut­sut­tu nai­nen, joka voi­te­lee Jee­suk­sen ja­lat tuok­su­val­la öl­jyl­lä.

Tuol­la te­ol­la on hy­vin vah­va ver­taus­ku­val­li­nen mer­ki­tys. Se viit­taa ku­nin­kaan voi­te­luun ja myös Jee­suk­sen tu­le­vaan hau­taa­mi­seen. Mut­ta fa­ri­seus, jon­ka luo­na Jee­sus on vie­raa­na, al­kaa pa­hek­sua Jee­sus­ta sii­tä, et­tä hän an­taa syn­ti­sen nai­sen kos­kea it­seen­sä. Jee­sus nä­kee ti­lan­teen täy­sin eri ta­val­la. “Niin­pä sa­non­kin si­nul­le: hän sai pal­jot syn­tin­sä an­teek­si, sen vuok­si hän ra­kas­ti pal­jon. Mut­ta joka saa an­teek­si vä­hän, se myös ra­kas­taa vä­hän.” Ja hän sa­noi nai­sel­le: ”Kaik­ki si­nun syn­ti­si on an­net­tu an­teek­si.” (Luuk. 7: 47–48). An­teek­si­saa­mi­ses­sa on val­ta­va voi­ma. Se pe­see ja puh­dis­taa, va­paut­taa taa­kois­ta. Ai­van sa­moin kuin rät­ti, pe­su­ve­si ja kui­vain te­ke­vät li­kai­sil­le ik­ku­noil­le, an­teek­si­an­to saa va­lon taas lois­ta­maan sie­luun kirk­kaas­ti ja es­teet­tö­mäs­ti.

“Ra­kas Ju­ma­la. Kii­tos nai­ses­ta, joka oli val­mis rik­ko­maan kal­li­sar­voi­sen voi­de­pul­lon voi­del­lak­seen Jee­suk­sen ja­lat. Ru­koi­lem­me, et­tä voi­sim­me op­pia jo­tain hä­nen rak­kau­des­taan. Au­ta mei­tä nä­ke­mään, mi­ten pal­jon olet an­ta­nut an­teek­si myös meil­le.”

Kir­joit­ta­ja on Mik­ke­lin hiip­pa­kun­nan piis­pa