Mie­li­sar­ja­ku­va­ni on Ha­rald Hir­mui­nen. Olen lei­kel­lyt osu­via sar­ja­ku­via leh­dis­tä kir­je­kuo­rel­li­sen ja hyl­lys­tä­ni löy­tyy use­am­pia Ha­rald Hir­mui­sen al­bu­me­ja.

Yk­si par­hai­ta Ha­ral­din oi­val­luk­sia mie­les­tä­ni on tuon kun­non vii­kin­gin tun­nus­lau­se: ”Elä­mä on pää­o­sal­taan so­taa ja tais­te­lua ja jos­kus sii­hen si­säl­tyy myös vai­ke­am­pia ai­ko­ja.” Ele­tään­pä nyt sit­ten Ha­ral­din luo­kit­te­lun mu­kaan ”so­taa ja tais­te­lua” tai ”vai­ke­am­pia ai­ko­ja”, niin ko­ro­na­e­pi­de­mi­an vuok­si olem­me jou­tu­neet yl­lät­tä­en myrs­kyn kes­kel­le.

Niin hul­lul­ta kuin se tun­tuu­kin, mur­ro­sai­kaan si­säl­tyy ai­na myös myön­tei­siä ja ra­ken­ta­via mah­dol­li­suuk­sia. Kii­nan kie­len krii­siä tar­koit­ta­va sana il­mais­taan kah­del­la mer­kil­lä, jois­ta toi­nen tar­koit­taa vaa­raa ja toi­nen mah­dol­li­suut­ta.

Myös krei­kan kie­les­sä sa­nal­la ”kri­sis” on sa­man­ta­pai­nen mer­ki­tys. Se voi­daan suo­men­taa tuo­mi­o­na, jol­loin pun­ni­taan se, mikä on kes­tä­vää, mikä ei. Kes­tä­mä­tön hä­vi­ää, ter­ve jää ja luo uu­sia mah­dol­li­suuk­sia. Sa­mal­la se avaa tie­tä kas­vul­le.

Ku­ka­pa ha­lu­ai­si va­paa­eh­toi­ses­ti jou­tua myrs­kyn rie­po­tel­ta­vak­si ja epä­var­muu­den kou­riin. Mie­luum­min sitä eläi­si myö­tä­tuu­les­sa ja jat­ku­vas­sa on­nen ti­las­sa. Mut­ta se on har­haa. Kir­jai­li­ja Tito Col­li­an­der on sa­no­nut vii­saas­ti: ”Me läh­dem­me sii­tä, et­tä elä­män tu­lee ol­la help­poa, sik­si se on niin vai­ke­aa.”

Elä­mäs­sä vuo­rot­te­le­vat ilot ja su­rut, tyy­net ja myrs­kyt. Sekä yk­si­lö et­tä yh­tei­sö voi­vat op­pia kum­mas­ta­kin.

Ko­ro­na­vi­ru­se­pi­de­mi­an ope­tuk­se­na on ai­na­kin se, et­tä elä­mäs­sä ei ole it­ses­tään­sel­vyyk­siä. Poh­jois­mai­sen hy­vin­voin­tiyh­teis­kun­nan kas­va­til­le tämä on tar­peel­li­nen muis­tu­tus. Muu­ta­ma su­ku­pol­vi sit­ten kul­ku­tau­dit oli­vat vit­saus, jos­ta var­jel­tu­mis­ta pyy­det­tiin ju­ma­lan­pal­ve­luk­sen esi­ru­kouk­ses­sa sun­nun­tais­ta toi­seen. Vii­me vii­kot ovat osoit­ta­neet, et­tä ru­kous on yhä ajan­koh­tai­nen.

Ka­te­kis­muk­sen aa­mu- ja il­ta­ru­kouk­seen si­säl­tyy sy­väl­li­nen vii­saus. Ru­koi­li­ja lau­suu Ju­ma­lal­le: ”Minä an­nan it­se­ni, ruu­mii­ni, sie­lu­ni ja kaik­ke­ni, si­nun kä­sii­si.” Ih­mi­nen jät­tää it­sen­sä ko­ko­naan joka aa­mu ja joka il­ta Ju­ma­lan hal­tuun.

Nuo­rem­pa­na mi­nua no­lot­ti, kun kes­kus­te­lu­kump­pa­ni päät­ti ta­paa­mi­sen tai neu­vot­te­lun ajan­koh­dan so­pi­mi­sen sa­noi­hin ”jos Ju­ma­la suo”. Se tun­tui tur­hal­ta hurs­kas­te­lul­ta ja oman us­kon­sa ko­ros­ta­mi­sel­ta. Aja­tuk­sis­sa­ni pi­din sel­lais­ta hi­mous­ko­vai­suu­te­na. Pak­ko­ko sitä on us­ko­aan joka pai­kas­sa tuo­da esil­le? Ei­kö rii­tä, et­tä mus­li­mit ara­bi­maa­il­mas­sa päät­tä­vät pu­heen­sa ins­hal­lah, ”jos Ju­ma­la suo”?

Sit­tem­min elä­mä on opet­ta­nut. Hy­vin­voin­nin kes­kel­lä elä­mi­nen voi syn­nyt­tää har­han, et­tä ih­mi­nen hal­lit­see elä­mää, riit­tää it­se it­sel­leen ja on it­sen­sä ju­ma­la. Hä­dän kes­kel­lä ih­mi­nen ei kui­ten­kaan rii­tä it­sen­sä tur­vak­si ja pe­las­ta­jak­si. Tar­vit­sem­me toi­nen tois­tam­me ja Ju­ma­laa.

Sil­mil­le nä­ky­mä­tön vi­rus on kova opet­ta­ja. Sen kou­lus­sa op­pii pe­rus­läk­syn, jos­ta Jaa­kob kir­jees­sään opas­taa: ”Näin tei­dän tu­li­si sa­noa: ’Jos Her­ra tah­too, niin me eläm­me ja teem­me sitä ja sitä.’” (Jaak. 4:15).

Kir­joit­ta­ja on Mik­ke­lin hiip­pa­kun­nan piis­pa.