Di­a­ko­ni­an juh­la­vuo­te­na olen usein muis­ta­nut kah­ta jo kau­an sit­ten kuu­le­maa­ni ker­to­mus­ta. Niis­sä ki­tey­tyy di­a­ko­ni­an ole­mus ym­mär­ret­tä­väl­lä ta­val­la. Jos­tain syys­tä kum­mat­kin ker­to­muk­set liit­ty­vät so­ta­vuo­siin.

Tal­vi­so­dan syk­sy­nä 1939 siir­ret­tiin Hel­sin­gis­tä tur­vaan maa­seu­dul­le eri­tyi­ses­ti nai­sia ja lap­sia. Rau­ta­tie­a­se­mal­la pie­ni tyt­tö kan­toi pai­na­vaa pik­ku­vel­je­ään. Vie­ras, joka sen näki, virk­koi: "Kyl­lä­pä si­nul­la on ras­kas taak­ka!" Mut­ta tyt­tö vas­ta­si: "Ei se ole mi­kään taak­ka, se­hän on mi­nun vel­je­ni!"

Tuos­sa pie­nen ty­tön vas­tauk­ses­sa tuli esiin se yh­teis­vas­tuu, joka aut­toi Suo­men kan­saa sen ras­kai­na vuo­si­na. Toi­set ih­mi­set ei­vät ol­leet taak­ko­ja, kil­pai­li­joi­ta tai yli­mää­räi­siä ra­sit­tei­ta. He oli­vat si­sa­ria ja vel­jiä. Täl­lais­ta yh­teis­tä vas­tuu­ta ja lä­him­mäi­sen­rak­kaut­ta me ny­ky­ään­kin tar­vit­sem­me. Kir­kos­sa me kut­sum­me sitä di­a­ko­ni­ak­si.

Us­ko ja rak­kaus ovat kris­ti­nus­kon luo­vut­ta­mat­to­mat, yh­teen­kuu­lu­vat pe­rus­läh­tö­koh­dat, us­kon ydin­tä. Di­a­ko­ni­as­sa on kyse avun tar­pees­sa ja hä­däs­sä ole­vien ih­mis­ten puo­lel­le ja rin­nal­le aset­tu­mi­ses­ta, toi­mi­mi­ses­ta yh­des­sä hei­dän kans­saan. Se mer­kit­see ih­mi­sar­von esil­lä pi­tä­mis­tä ja puo­lus­ta­mis­ta.

Toi­sen maa­il­man­so­dan ai­kaan erään kau­pun­gin – jon­kun ker­to­mus­ver­si­on mu­kaan Stras­bour­gin – pom­mi­tuk­sis­sa Jee­sus­ta esit­tä­vä pat­sas vau­ri­oi­tui pa­hoin. Kun kau­pun­ki­lai­set löy­si­vät pat­saan rau­ni­oi­den kes­kel­tä, he mu­reh­ti­vat rak­kaan pat­saan sär­ky­mis­tä. 

Asi­an­tun­ti­jat ky­ke­ni­vät kor­jaa­maan suu­rim­man osan pat­saas­ta, mut­ta sen kä­det oli­vat niin pa­hoin vau­ri­oi­tu­neet, et­tei nii­tä ky­et­ty saa­maan en­ti­sel­leen. Jot­kut eh­dot­ti­vat, et­tä pal­kat­tai­siin ku­van­veis­tä­jä te­ke­mään uu­det kä­det. Mut­ta suu­rin osa seu­ra­kun­ta­lai­sis­ta ha­lu­si jät­tää pat­saan sel­lai­sek­si kuin se oli, py­sy­väk­si muis­tut­ta­jak­si so­dan mur­he­näy­tel­mäs­tä.

Lop­pu­jen lo­puk­si pat­sas jäi il­man kä­siä. Kau­pun­ki­lai­set kui­ten­kin li­sä­si­vät Jee­sus­ta esit­tä­vän pat­saan ja­lus­taan kyl­tin, jos­sa oli­vat nämä sa­nat: "Te olet­te mi­nun kä­te­ni."

Kä­det­tö­mä­nä pat­sas pu­hui heil­le Jee­suk­ses­ta, joka tar­vit­see kä­sik­seen mei­tä jo­kais­ta. Hän tar­vit­see mei­dän kä­tem­me aut­ta­maan köy­hiä, hoi­ta­maan sai­rai­ta, loh­dut­ta­maan yk­si­näi­siä ja pal­ve­le­maan toi­nen toi­si­am­me.

Sii­nä to­teu­tuu van­ha kris­tit­ty­jen vii­saus: Kris­tuk­sel­la ei ole mui­ta kä­siä kuin mei­dän kä­tem­me. Me olem­me hä­nen jal­kan­sa, kä­ten­sä, suun­sa ja sydä­men­sä. Kir­kon di­a­ko­ni­as­sa ja jo­kai­ses­sa rak­kau­den te­os­sa to­teu­tuu Kris­tuk­sen saa­pu­mi­nen ih­mi­se­lä­män kes­kel­le.

Ku­lu­va­na vuo­te­na muis­te­taan eri­tyi­ses­ti am­ma­til­li­sen di­a­ko­ni­an syn­tyä maas­sam­me 150 vuot­ta sit­ten. Mat­hil­da Hof­f­man vi­hit­tiin di­a­ko­nis­sak­si 1.9.1872 Vii­pu­ris­sa. Tä­hän ket­juun liit­ty­vät 11.9.2022 Lah­den Ris­tin­kir­kos­sa di­a­ko­ni­an vir­kaan vi­hit­tä­vät. Hei­dät lä­he­te­tään pal­ve­le­maan Kris­tuk­sen kirk­koa ai­na ja kaik­ki­al­la.

Di­a­ko­nia ei ole vain kou­lu­tet­tu­jen työn­te­ki­jöi­den vas­tuul­la. Am­ma­til­li­nen di­a­ko­nia tar­vit­see rin­nal­leen va­paa­eh­toi­sia vas­tuun kan­ta­jia. Si­nun kä­te­si voi­vat kan­taa apua tar­vit­se­vaa si­sar­ta tai vel­jeä.

Kir­joit­ta­ja on Mik­ke­lin hiip­pa­kun­nan piis­pa.