Kun Mia Bergst­rö­min äi­ti kuo­li vuon­na 2014, isä pyy­si Miaa val­mis­ta­maan äi­dil­le uur­nan.

– Tie­sin heti, et­tä ha­lu­an teh­dä sen. Se oli vii­mei­nen het­ki jät­tää hy­väs­tit omal­le äi­dil­le, sa­noo Bergst­röm, joka on kou­lu­tuk­sel­taan sa­ven­va­la­ja. Hän työs­ken­te­lee hel­sin­ki­läi­ses­sä Ke­ra­miik­ka­kes­kus Sep­ta­ri­as­sa, mut­ta äi­din uur­nan hän ha­lu­si val­mis­taa ko­to­na.

– Mi­nul­la oli hy­vät poh­ja­tie­dot uur­nien val­mis­tuk­ses­ta, sil­lä olin pääs­syt seu­raa­maan, kun op­pi-isä­ni val­mis­ti nii­tä, hän ker­too.

Äi­din uur­nan ma­te­ri­aa­li oli ko­ti­mais­ta ki­vi­ta­va­ra­sa­vea, joka pol­tet­tiin ma­ta­las­sa läm­pö­ti­las­sa, jot­ta se maa­tui­si.

Bergst­röm muo­va­si uur­nan drei­ja­ten ja kä­sin ra­ken­ta­en.

– Ha­lu­sin, et­tä se oli­si tosi yk­sin­ker­tai­nen. Oi­ke­as­taan en teh­des­sä­ni edes miet­ti­nyt muo­toa. Se syn­tyi kuin it­ses­tään kä­sie­ni ja mie­len­ti­la­ni myö­tä, hän ku­vai­lee.

Sa­vea työs­tä­es­sään Bergst­röm kuun­te­li mu­siik­kia, jos­ta äi­ti oli pi­tä­nyt. Äi­ti ra­kas­ti muun mu­as­sa Cliff Ric­har­dia ja El­vis­tä.

Uur­nan val­mis­ta­mi­seen meni puo­li­tois­ta viik­koa. Bergst­röm sa­noo, et­tä hi­das pro­ses­si oli tar­peen. Hän jopa huo­ma­si vii­vyt­tä­vän­sä val­mis­tu­mis­ta.

– Kuo­le­maan liit­ty­vä fyy­si­nen ir­ti­pääs­tä­mi­nen on niin lo­pul­li­nen. Mi­nul­la meni pit­kään, kos­ka mi­nun piti pi­tää vie­lä äi­dis­tä kiin­ni.

Puo­len­tois­ta vii­kon ai­ka­na Bergs­töm koki pal­jon äi­tiin liit­ty­viä tun­tei­ta – niin su­rua, kai­paus­ta, rak­kaut­ta kuin suut­tu­mus­ta­kin.

– Mi­nul­la oli myös vi­han tun­tei­ta, sil­lä äi­ti oli al­ko­ho­lis­ti. Oli kä­si­tel­tä­vä sii­hen liit­ty­viä hyl­kää­mi­sen ko­ke­muk­sia, Bergst­röm sa­noo.

– Olen ol­lut jäl­keen­päin tosi iloi­nen ja kii­tol­li­nen sii­tä, et­tä isä pyy­si mi­nua te­ke­mään uur­nan. Se an­toi mah­dol­li­suu­den kä­si­tel­lä tätä kaik­kea.

Mia Bergst­röm ker­too, et­tä nuo­rem­pa­na aja­tus kuo­le­mas­ta tun­tui pe­lot­ta­val­ta, mut­ta vä­hi­tel­len ti­lal­le on tul­lut rau­ha. Äi­din uur­nan val­mis­ta­mi­nen ede­saut­toi osal­taan si­säi­sen rau­han syn­ty­mis­tä.

– Sain käy­dä läpi koko tun­ne­kir­jon. Sit­ten oli jäl­jel­lä enää an­teek­si­an­to. Olen op­pi­nut ym­mär­tä­mään, et­tä kai­kel­la on syyn­sä. Nyt kun äi­din kuo­le­mas­ta on ku­lu­nut ai­kaa, ovat jäl­jel­lä vain iha­nat muis­tot, hän sa­noo.

Bergst­rö­mil­lä on myös vah­va tun­ne sii­tä, et­tä kuol­leil­la lä­hei­sil­lä on kaik­ki hy­vin. Vain fyy­si­nen ir­ti­pääs­tä­mi­sen het­ki te­kee ki­pe­ää.

– Hy­väs­tit kyl­lä jä­te­tään, mut­ta sil­ti lä­hei­se­ni jää osak­si mi­nua.

Äi­din uur­nan val­mis­ta­mi­sen jäl­keen Mia Bergst­röm al­koi hil­jal­leen saa­da ti­lauk­sia ys­tä­vil­tä ja tut­ta­vil­ta, jot­ka toi­voi­vat kä­sin­teh­tyä uur­naa omil­le lä­hei­sil­leen.

– Jo­kai­nen työ on ol­lut hen­ki­lö­koh­tai­nen kun­ni­a­teh­tä­vä tun­te­maa­ni ih­mis­tä koh­taan. Olen kii­tol­li­nen näis­tä mah­dol­li­suuk­sis­ta, hän sa­noo.

Bergst­rö­mil­lä ei ole uur­nil­le muot­tia, sil­lä ku­kin niis­tä on uniik­ki. Uur­nat ovat usein sä­vyl­tään vaa­lei­ta, ja Bergst­röm te­kee nii­hin ku­vi­oin­te­ja sa­vi­liet­teel­lä. Hän saat­taa myös luo­da uur­naan kul­tauk­sel­la ko­ris­tel­lun re­pe­ä­mä­ku­vi­on sym­bo­loi­maan sie­lun va­loa, joka lois­taa sa­ven läpi. Jos­kus omai­nen saat­taa toi­voa uur­naan tiet­tyä ku­vi­oai­het­ta, jon­ka Bergst­röm to­teut­taa.

Hän kut­suu te­ke­mi­ään uur­nia ni­mel­lä ”Enem­män”.

– Nimi poh­jau­tuu rak­kau­teen, hän ku­vai­lee.

– Us­kal­luk­seen ra­kas­taa ja hy­väk­syä toi­nen sel­lai­se­na kuin hän on, ra­kas­taa enem­män.