Kym­me­nes­sä vuo­des­sa So­vi­tuk­sen­kir­kon sei­nät ovat näh­neet ja kuul­leet pal­jon ih­mis­ten ta­ri­noi­ta. Sa­moin olem­me me ta­los­sa työ­tä te­ke­vät työn­te­ki­jät. Vau­vo­jen mat­kat kym­men­vuo­ti­aik­si ovat pi­tä­neet si­säl­lään mo­nia kas­vu­vai­hei­ta, päi­vä­hoi­toon, kou­luun ja har­ras­tuk­siin läh­tö­jä. Kym­me­nen vuot­ta sit­ten sol­mi­tuis­ta kah­den ai­kui­sen avi­o­lii­tois­ta on eh­ti­nyt kas­vaa ruuh­ka­vuo­sis­sa luo­vi­vien lap­si­per­hei­den van­hem­pien suh­tei­ta. Mo­nes­sa ko­dis­sa suru oli sil­loin yh­tä tuo­re kuin kirk­ko­kin. Vuo­sien myö­tä suru on tai­pu­nut kai­pauk­sek­si ja ikä­vöin­nik­si.

Ajal­la on tai­pu­mus kul­kea yh­tä ai­kaa hi­taas­ti ja no­pe­as­ti. Kym­me­nen vuot­ta on ko­vin eri­lai­nen mat­ka pik­ku­ty­tön ja kes­ki-ikäi­sen nai­sen elä­mäs­sä. Kym­me­nen vuot­ta kir­kon elä­mäs­sä pi­tää si­säl­lään pal­jon, mut­ta on sa­mal­la vain tuo­kio. Sa­maan ai­kaan toi­saal­la Ka­pa­tuo­si­an mäen al­la sei­so­va Py­hän Ma­ri­an ki­vi­kirk­ko muis­tut­taa pel­käl­lä va­kaal­la vuo­si­sa­tai­sel­la ole­muk­sel­laan, et­tä kirk­ko­na Sal­pa­kan­kaan nuo­ru­kai­nen ot­taa vas­ta en­sim­mäi­siä as­ke­li­aan. En­si­as­ke­lis­sa kymp­pi­synt­tä­rei­den san­ka­rei­ta ja nuor­ta kirk­koa yh­dis­tää kui­ten­kin se, et­tä en­si­as­ke­leet­kin on otet­ta­va ihan it­se. Toi­sen as­kel­luk­ses­ta voi ot­taa mal­lia, mut­ta kä­ve­le­mään täy­tyy ope­tel­la ihan it­se. Kum­man­kin on luo­tet­ta­va sii­hen, et­tä omat as­ke­let vah­vis­tu­vat ja kan­nat­te­le­vat ai­ka­naan.

Hol­lo­las­sa nuo­ri ja van­ha kirk­ko elä­vät rin­nan oman­nä­köis­tään ar­kea ja juh­laa. Ne ovat ih­mis­ten ja seu­ra­kun­ta­lais­ten kirk­ko­ja, jois­sa me työn­te­ki­jät saam­me työs­ken­nel­lä. Hol­lo­las­sa on yh­tei­nen kun­nia-asia pi­tää huol­ta van­has­ta Ma­ri­an kir­kos­ta ja sen pe­rin­teis­tä. Sa­mal­la on al­ka­nut löy­tyä myös yh­tei­nen ilo ra­ken­taa uut­ta So­vi­tuk­sen­kir­kos­sa. Kum­mal­la­kin on oma paik­kan­sa ja kum­paa­kin tar­vi­taan.

Kun no­jaan van­han Ma­ri­an kir­kon kas­te­mal­jaan ja si­ve­len sen ro­soi­sia ku­vi­oi­ta kä­del­lä­ni, kii­tän kai­kes­ta sii­tä, mitä on ol­lut en­nen mei­tä. Kun kat­se­len So­vi­tuk­sen­kir­kon au­lan pit­kää suo­raa pit­kin juok­se­via per­he­ker­ho­lai­sia, kii­tän kai­kes­ta sii­tä, mitä tu­lee ole­maan myös mei­dän jäl­keem­me.

Kir­joit­ta­ja on di­a­ko­ni­a­työn kap­pa­lai­nen, sai­raa­la­sie­lun­hoi­ta­ja ja krii­si­työn­te­ki­jä.