Tuol­la hän on! Näen hä­net jo kau­kaa. Kiih­dy­tän as­ke­lei­ta­ni ja mi­nua al­kaa jo hy­myi­lyt­tää. Kaar­ran os­tos­kär­ry­ni hä­nen kas­san­sa luo. Nos­tan os­tos­ta­va­ra­ni kas­sa­hih­nal­le ja hän huik­kaa mi­nul­le ter­veh­dyk­sen­sä, kat­soo sil­mii­ni ja hy­myi­lee. Jut­te­lee het­ken mu­ka­via.

Tämä on hy­vin ar­ki­nen ti­lan­ne, mut­ta sa­mal­la tuos­sa het­kes­sä kau­pan kas­sal­la on jo­tain se­lit­tä­mä­tön­tä. Tuos­sa ly­hy­es­sä het­kes­sä tu­len ih­meel­li­ses­ti koh­da­tuk­si ja huo­mi­oi­duk­si. Työn­nän os­tos­kär­ry­ni tä­män jäl­keen koh­ti park­ki­paik­kaa hy­räil­len ja olo­ni on mel­kein kuin lot­to­voit­ta­jal­la. Tuol­la ly­hy­el­lä koh­taa­mi­sel­la on us­ko­ma­ton vai­ku­tus.

Mitä si­nun ar­kee­si kuu­luu? On­ko si­nun ym­pä­ril­lä­si ih­mi­siä, jot­ka ovat upei­ta ih­mis­koh­taa­jia? Naa­pu­rei­ta, jot­ka heit­tä­vät sy­dä­mel­li­set hei­pat men­nes­sään ul­koi­lut­ta­maan koi­ri­aan? Ys­tä­viä, joi­den kans­sa kes­kus­tel­tu­aan tu­lee voi­maan­tu­nut olo? Esi­mie­hiä, jot­ka ovat ti­lan­ne­ta­jui­sia vai­keis­sa­kin pai­kois­sa?

Kuin­ka mon­ta lap­suut­ta, nuo­ruut­ta ja pa­ri­suh­det­ta pe­las­tui­si, jos osai­sim­me, jak­sai­sim­me ja eh­ti­sim­me koh­da­ta toi­si­am­me pa­rem­min? Kuin­ka mo­nel­la työ­pai­kal­la voi­tai­siin pa­rem­min, jos meil­lä oli­si pa­rem­mat koh­taa­mis­tai­dot?

Olen poh­ti­nut sitä, mi­ten mo­nes­sa ko­dis­sa kas­vaa täl­lä het­kel­lä lap­sia ja nuo­ria, joil­le tius­ki­taan tai joi­ta mi­tä­töi­dään, kun he sa­no­vat jo­tain. Ei­kä tämä il­miö lie­ne vie­ras myös pa­ri­suh­teis­sa tai työ­pai­koil­la. Jos en­sin us­kal­tau­tuu sa­no­maan jo­tain ja koh­ta sil­le nau­res­kel­laan tai ide­aa sa­no­taan tyh­mäk­si, seu­raa­val­la ker­ral­la ei eh­kä tee mie­li enää sa­noa mi­tään. Pik­ku­hil­jaa al­kaa us­koa, et­tä on it­se tyh­mä ja huo­no. Tun­nen erään täl­lai­sen ai­kui­sen ih­mi­sen, joka on lap­suu­den­ko­dis­saan saa­nut kuul­la koko ajan ole­van­sa hi­das ja tyh­mä. Nyt ai­kui­se­na hä­nen elä­män­pii­rin­sä on hy­vin pie­ni. Hän käy lä­hi­kau­pas­sa, mut­ta ei juu­ri muu­al­la. Hän ei us­kal­la eh­dot­taa mi­tään ei­kä ot­taa ris­ke­jä. Hän on kään­ty­nyt si­sään­päin. Hän­tä on sa­tu­tet­tu sa­noil­la lii­an mon­ta ker­taa hä­nen elä­män­sä ai­ka­na.

On­nek­si ai­na on toi­voa ja meil­lä on mah­dol­li­suus op­pia. Omia ta­po­jaan koh­da­ta voi al­kaa tut­kail­la ja tie­dos­taa. Kun koh­taan mui­ta, pu­hun­ko koko ajan it­ses­tä­ni? An­nan­ko muil­le suun­vuo­roa? Edis­tä­vät­kö kom­ment­ti­ni kes­kus­te­lua vai kat­kai­se­vat­ko ne vuo­ro­vai­ku­tuk­sen? Osaan­ko tar­vit­ta­es­sa pyy­tää an­teek­si, jos olen lou­kan­nut?

Osaan­ko myös il­mais­ta, et­tä tar­vit­sen omaa ti­laa ja ai­kaa? Hy­vät koh­taa­mis­tai­dot tar­koit­ta­vat mie­les­tä­ni myös sitä, et­tä tun­nis­taa sen, et­tä ei tar­vit­se ol­la jat­ku­vas­ti mui­den käy­tet­tä­vis­sä ja saa­ta­vil­la. Hyvä koh­taa­mi­nen ei ole sitä, et­tä jak­saa kuun­nel­la mui­ta lo­put­to­mas­ti. Hyvä koh­taa­ja tun­tee omat ra­jan­sa ja osaa suo­jel­la nii­tä. Hän ei suos­tu ole­maan ros­ka­ko­ri.

Ai­na ei jak­sa, ei eh­di ei­kä tar­vit­se koh­da­ta mui­ta ih­mi­siä. Jo­kai­sel­la on oi­keus ja tar­ve ol­la myös yk­sin, il­man mui­ta ih­mi­siä. Kun omat akut ovat täyn­nä ja it­sel­lä on voi­ma­va­ro­ja, jak­saa myös koh­da­ta mui­ta ar­ki­sis­sa, ih­meel­li­sis­sä het­kis­sä.

Kir­joit­ta­ja on lah­te­lai­nen opin­to-oh­jaa­ja ja ai­nee­no­pet­ta­ja sekä kau­pun­gin­val­tuus­ton jä­sen.