Kris­ti­tyl­le jou­lu syn­tyy evan­ke­liu­mis­ta, suu­ren Ju­ma­lan hy­väs­tä sa­nas­ta pie­nel­le ih­mi­sil­le. Hy­vää sa­naa tar­vi­taan eri­tyi­ses­ti siel­lä, mis­sä elä­mä pai­naa ja mu­reh­dut­taa. Jos­kus kos­ke­tus iloon voi syn­tyä mur­heen kaut­ta. Kuu­lui­sa ru­noi­li­ja Go­et­he kir­joit­ti: "Elä­mäs­sä­ni on ol­lut het­kiä, jol­loin olen nu­kah­ta­nut kyy­ne­liin, mut­ta sil­loin ovat une­ni tul­leet vie­hät­tä­vis­sä muo­dois­saan mi­nua loh­dut­ta­maan.” Go­et­he pää­si kos­ke­tuk­siin sen kans­sa, mitä it­ki. Sen jäl­keen au­ke­ni port­ti loh­du­tuk­seen.

Elä­män hel­mi­nau­haan mah­tuu sekä tum­mia et­tä kirk­kai­ta hel­miä. Em­me voi va­li­ta vain on­nen au­rin­koi­sia päi­viä, meil­le an­ne­taan myös syk­syn syn­kän het­kiä. Lä­hes­ty­vä jou­lun juh­la muis­tut­taa mei­tä toi­sen maa­il­man lah­jas­ta.

Jee­sus syn­tyy ve­ron­ke­ruu­mat­kal­la ole­vien van­hem­pien per­hee­seen eläin­ten tal­lis­sa. En­ke­lin vies­ti kos­ket­taa pai­me­nia yö­työs­sä: ”Äl­kää pe­lät­kö. Minä il­moi­tan teil­le ilo­sa­no­man. Teil­le on tänä päi­vä­nä syn­ty­nyt Va­pah­ta­ja, Hän on Kris­tus, Her­ra.” Pie­ni poi­ka syn­tyy sei­meen vel­jek­sem­me teh­däk­sem­me meil­le, mo­nien ko­et­te­le­mus­ten kes­kel­lä tai­val­ta­vil­le, tien ikui­seen ko­tiin.

Evan­ke­liu­mi ei tule idyl­li­seen kynt­ti­lä­pöy­tään, ta­va­ra­pal­jou­den ja run­sau­den kes­kel­le, vaan kyl­mään yö­hön. Siel­tä se al­kaa läm­mit­tää. Ilo­sa­no­man kes­kuk­ses­sa on Jee­sus, joka syn­tyi ih­mi­sek­si muu­ka­lai­se­na, yöl­lä ja tal­lis­sa. Hän syn­tyi mie­hi­tet­tyyn maa­han, jos­sa oli vie­ras val­loit­ta­ja ja sen mu­ka­na ”Pax Ro­ma­na”, aseil­la tur­vat­tu roo­ma­lai­nen pak­ko­rau­ha. Hän toi rau­han ja ilon.

Ih­mis­ten sy­dä­mes­sä ja kes­ken ei ai­na ole rau­haa. Lii­an usein viha voit­taa rau­han ja paa­tu­mus so­vin­non ja ka­tu­muk­sen. Sil­ti ar­mon vies­ti py­syy ja kut­suu luok­seen. Jee­suk­sen syn­ty­es­sä Ju­ma­la kos­ket­taa. Sil­loin tai­vaal­li­nen rau­ha kos­ket­taa pe­lo­kas­ta, rau­ha­ton­ta ih­mis­tä.

Näin ta­pah­tui mui­noin Beet­le­he­mis­sä, kun en­ke­li sa­noi: ”Ju­ma­lan on kun­nia kor­keuk­sis­sa ja maan pääl­lä rau­ha ih­mis­ten kes­ken, joi­ta Hän ra­kas­taa.” Niin voi ta­pah­tua tä­nään­kin. Tämä on ar­mon vies­ti toi­ses­ta maa­il­mas­ta tän­ne, jota niin usein hal­lit­se­vat so­dat, it­se­käs it­se­riit­toi­suus ja etäi­nen kyy­ni­syys.

Ju­ma­la ei säi­käh­dä tätä. Hän tu­lee lä­hel­le sei­men lap­ses­sa ja an­taa läs­nä­o­lon­sa lah­jak­si, ai­na sy­dä­men poh­jaan saak­ka. Ar­mon Ju­ma­la siu­nat­koon jou­lu­si!

Kir­joi­tus on laa­dit­tu yh­teis­työs­sä Kir­kon­seu­dun le­vik­ki­a­lu­een kirk­ko­her­ro­jen kans­sa.