Hil­jai­sen vii­kon ja pää­si­äi­sen ta­pah­tu­mat nos­ta­vat eteem­me ku­via vä­ki­val­las­ta, niin si­säi­ses­tä kuin ul­ko­nai­ses­ta tais­te­lus­ta, hy­väs­tä ja pa­has­ta, pi­mey­des­tä ja va­los­ta. Se on kuva täs­tä maa­il­mas­ta. Kun vä­ki­val­lan te­ki­jät ti­vaa­vat Jee­suk­sel­ta hä­nen ase­maan­sa, hän vas­taa: ”Mi­nun ku­nin­kuu­te­ni ei ole täs­tä maa­il­mas­ta.” Ja se nä­kyy koko hä­nen ole­muk­ses­saan ja toi­min­nas­saan. Hän ei vas­taa koh­te­luun­sa niin kuin luon­nol­li­nen ih­mi­nen te­kee. Jopa seu­raa­ji­aan hän ke­hot­taa lait­ta­maan mie­kan tup­peen, sil­lä se joka miek­kaan tart­tuu, se miek­kaan huk­kuu.

Jee­sus ei vain opet­ta­nut vä­ki­val­las­ta ja kos­tos­ta pi­dät­ty­mis­tä tai vi­ha­mies­ten ra­kas­ta­mis­ta. Hän myös toi­mi niin. Se tie näyt­ti vie­vän tap­pi­oon ja tu­hoon. Sik­si apos­to­li Paa­va­li ku­vaa­kin sitä hul­luu­te­na. ”Tie pilk­kak­ruu­nun, tap­pi­on on miel­tä vail­la, mah­do­ton.” Ja kui­ten­kin ”ris­tiin­nau­lit­tu Kris­tus on Ju­ma­lan voi­ma”.

Sa­la­tul­la ta­val­la Ju­ma­la kät­kee suu­ruu­ten­sa pie­nuu­teen ja voi­man­sa heik­kou­teen. Se nä­kyi Kris­tuk­ses­sa, se nä­kyi hä­nen kär­si­mi­ses­sään ja kuo­le­mas­saan. Ja se on myös meil­le kut­su kas­vaa pie­nem­mäk­si, jot­ta Ju­ma­la voi­si tul­la (meis­sä) suu­rek­si.

Pää­si­äi­sen aa­mu to­dis­taa, et­tä kuo­le­mal­la ja pa­hal­la ei ole vii­meis­tä sa­naa. Ju­ma­la teki Kris­tuk­ses­ta syn­nin ja kuo­le­man voit­ta­jan he­rät­tä­mäl­lä hä­net kuol­leis­ta. Ju­ma­lan jär­jes­tys ja Ju­ma­lan tiet ovat ih­meel­li­siä. Hän en­sin pai­naa alas, jot­ta voi ko­rot­taa, hän rii­suu, jot­ta voi pu­kea, hän tyh­jen­tää voi­dak­seen täyt­tää, hän vie kuo­le­maan an­taak­seen elä­män.

Pää­si­äi­syön mes­sus­sa is­tum­me pi­me­äs­sä kir­kos­sa. Otam­me Kris­tus-kynt­ti­läs­tä tu­len ja an­nam­me sen kirk­ko­kan­san kynt­ti­löi­hin ja sa­nom­me: ”Kris­tuk­sen valo.” Pää­si­äi­sen sa­no­ma on tar­koi­tet­tu vas­taa­no­tet­ta­vak­si. ”Tule Kris­tus ja pois­ta sy­dä­me­ni pi­meys.” Ja pää­si­äi­sen valo on tar­koi­tet­tu ja­et­ta­vak­si, jot­ta viha, syn­ti ja pi­meys väis­tyi­si­vät ja Ju­ma­lan rak­kaus uu­dis­tai­si ih­mis­suh­teem­me, asui­nyh­tei­söm­me ja tä­män maa­il­man. 

Kir­joit­ta­ja on Lau­neen kirk­ko­her­ra ja Päi­jät-Hä­meen ro­vas­ti­kun­nan lää­nin­ro­vas­ti. Pää­si­äis­ter­veh­dys on laa­dit­tu yh­teis­työs­sä le­vik­ki­a­lu­een kirk­ko­her­ro­jen kans­sa.