Ra­kas­ta en­sin it­se­ä­si, niin sit­ten voit ra­kas­taa mui­ta­kin. Aloi­ta it­ses­tä­si, kos­ka se on mui­den ra­kas­ta­mi­sen eh­to. Kyse ei lain­kaan ole niin yk­si­oi­koi­ses­ta asi­as­ta kuin tuo ke­ho­tus an­taa ym­mär­tää. Jee­sus ke­hot­ti ra­kas­ta­maan lä­him­mäis­tä niin kuin it­se­ään. Tämä oh­je ei suo­raan ker­ro sii­tä, kum­mas­ta on aloi­tet­ta­va. Jee­sus olet­ti, et­tä ih­mi­set ra­kas­ta­vat it­se­ään, mut­ta va­roit­ti an­ka­ras­ti it­sek­kyy­den vaa­rois­ta. Sa­nom­me nar­sis­teik­si hen­ki­löi­tä, jot­ka nä­kö­jään ra­kas­ta­vat it­se­ään yli kai­ken, ei­vät­kä vä­li­tä mui­den tun­teis­ta ja tar­peis­ta.

Em­me siis ke­rää it­se­rak­kau­den va­ras­toa, jot­ta voi­sim­me ra­kas­taa mui­ta, sil­lä rak­kau­den osoit­ta­mi­nen saa ai­kaan vas­ta­rak­kaut­ta, joka puo­les­taan saa mei­dät tun­te­maan it­sem­me tär­keik­si ja ar­vok­kaik­si. ”Ra­kas­tet­tu ih­mi­nen tu­lee rak­kau­den ar­voi­sek­si”, sa­noi Vik­tor Frankl. It­sen­sä ra­kas­ta­mi­nen ja lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­nen kul­ke­vat käsi kä­des­sä, mut­ta toi­nen voi kul­kea hiu­kan toi­sen edel­lä. Lä­him­mäi­sen ra­kas­ta­mi­nen on vai­ke­aa, jos ei ole saa­nut rak­kaut­ta osak­seen, mut­ta ei es­tä sen opet­te­lua.

Toi­mi ai­na oman­tun­to­si mu­kaan. Oma­tun­to­si ker­too si­nul­le, mikä on oi­kein ja vää­rin ja kuin­ka voit toi­mia par­hai­ten tie­tys­sä ti­lan­tees­sa. Mis­tä tie­dät, mikä on oi­kein? En­tä jos olet tot­tu­nut te­ke­mään vää­rin ta­ju­a­mat­ta, mitä saat ai­kaan? Mis­tä saat var­muu­den, et­tä oma­tun­to­si tie­tää, mikä on oi­kein? Ky­syt­kö edes sil­tä mi­tään? Olet näh­nyt ih­mis­ten te­ke­vän sel­lai­sia te­ko­ja, joi­ta olet pi­tä­nyt it­sek­kää­nä.

Kos­ka em­me ole täy­del­li­siä, em­me voi täy­sin luot­taa omaan­tun­toom­me. On ko­e­tet­ta­va teh­dä sel­lai­sia va­lin­to­ja ja rat­kai­su­ja, jot­ka ovat mo­raa­li­ses­ti kes­tä­viä. Vain ky­se­le­vä oma­tun­to pää­tyy rat­kai­sui­hin, joi­den avul­la voi säi­lyt­tää it­se­kun­ni­oi­tuk­sen­sa.

Ole oma it­se­si. Älä jäl­jit­te­le or­jal­li­ses­ti ke­tään. Kul­je omaa tie­tä­si, älä­kä yri­tä ol­la muu­ta kuin olet. Tee, mitä ha­lu­at teh­dä ja ole mitä ha­lu­at ol­la. On­ko mah­dol­lis­ta muis­ta vä­lit­tä­mät­tä ol­la oma it­sen­sä? Kuu­lut tiet­tyyn kult­tuu­riin, ja si­nut on kas­va­tet­tu tie­tyl­lä ta­val­la. Olet saa­nut elä­mäs­sä­si pal­jon vai­kut­tei­ta muil­ta ih­mi­sil­tä. Olet saa­nut van­hem­pie­si gee­ni­pe­rin­nön. Et tule tie­toi­sek­si it­ses­tä­si il­man muil­ta saa­tu­ja pa­laut­tei­ta.

Jere-sar­ja­ku­vas­sa pää­hen­ki­lö sa­noo van­hem­mil­leen, et­tä koh­ta kun täy­tän 18, saan teh­dä mitä ha­lu­an. Kuul­tu­aan tä­män van­hem­mat saa­vat an­ka­ran nau­ru­koh­tauk­sen. Mitä enem­män olem­me oma it­sem­me, sitä vai­ke­am­mak­si elä­mä tu­lee. Muil­ta saa­tu pa­lau­te to­den­nä­köi­ses­ti muo­dos­tuu yhä kiel­tei­sem­mäk­si. Yh­tä lail­la ko­ke­mus, et­tä ei voi ol­la lain­kaan oma it­sen­sä, tun­tuu ah­dis­ta­val­ta. Se eh­kä miel­lyt­tää mui­ta, mut­ta tun­tuu ras­kaal­ta ja ra­joit­ta­val­ta.

Elä­mä on jat­ku­vaa neu­vot­te­lua omien ja mui­den toi­vei­den ja tar­pei­den vä­lil­lä, ei­kä se ole niin kau­he­aa, sil­lä se hel­pot­taa yh­tei­se­lä­mää. Usein unoh­tuu, et­tä muil­la­kin on tar­ve ol­la oma it­sen­sä. An­nam­me­ko heil­le sa­mal­la ta­val­la ti­laa kuin it­sel­lem­me?

Läh­de: Mon­ta­gue Brown: Half truths. What’s right (and what’s wrong) with the clichés you and I live by, 2003.

Kir­joit­ta­ja on psy­ko­lo­gi­an eme­ri­tusp­ro­fes­so­ri, on­nel­li­suu­den­tut­ki­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja.