Vii­me viik­koi­na olem­me pääs­seet to­tut­te­le­maan kas­vo­mas­kin käyt­töön – ja sa­mal­la sen he­rät­tä­miin re­ak­ti­oi­hin. Pi­de­tään­kö mas­kia käyt­tä­vää koh­te­li­aa­na ja toi­set ih­mi­set huo­mi­oon ot­ta­va­na? Vai yli­va­ro­vai­se­na niu­hot­ta­ja­na? Tai pe­rä­ti to­den­nä­köi­se­nä tar­tut­ta­ja­na, pe­lot­ta­va­na uh­ka­na?

Pal­ve­lu­ta­lois­sa mas­kien käyt­tö on ol­lut ar­kea jo ke­vääs­tä läh­tien. Hen­ki­lö­kun­ta käyt­tää mas­kia ai­na asuk­kaan luo­na ol­les­saan – eli hy­vin suu­ren osan työ­päi­väs­tä. Yh­tä lail­la mas­kia käyt­tä­vät myös asuk­kai­den luo­na käy­vät lä­hei­set kuin vaik­ka­pa ta­los­sa sa­tun­nai­ses­ti vie­rai­le­va säh­kö­a­sen­ta­ja­kin. Kos­ka mas­kin kans­sa on työ­läs­tä hen­git­tää, se te­kee hoi­ta­jan fyy­si­ses­ti ras­kaas­ta työs­tä vie­lä as­tet­ta kuor­mit­ta­vam­paa. Mas­kin­käy­tön tu­ka­luus on kui­ten­kin help­po hy­väk­syä, käy­te­tään­hän nii­tä asuk­kai­den ter­vey­den ja hen­gen suo­je­le­mi­sek­si.

Huur­tu­via sil­mä­la­se­ja pal­jon suu­rem­pi ky­sy­mys on­kin, mil­tä asuk­kaas­ta tun­tuu koh­da­ta mas­kia käyt­tä­vä ih­mi­nen. Mo­nil­la asuk­kail­la on jo pit­käl­le eden­nyt muis­ti­sai­raus, ei­vät­kä he pys­ty hah­mot­ta­maan ko­ro­na­pan­de­mi­an to­del­li­suut­ta. Heil­lä saat­taa ol­la mie­les­sään vain epä­mää­räi­nen vaa­ran ja pe­lon tun­ne: asi­at ei­vät ole ku­ten ta­val­li­ses­ti, mut­ta he ei­vät muis­ta, mikä uh­ka on. Jot­kut asuk­kaat taas tul­kit­se­vat mas­kien käy­tön niin, et­tä hen­ki­lö­kun­ta suo­je­lee it­se­ään: ”Ot­tai­sit nyt tuon pois, ei­hän mi­nul­la mi­tään tau­tia ole”, kuu­len usein. Tai: ”Et­kö sinä nyt voi ot­taa sitä rät­tiä pois, et­tä minä kuu­li­sin, mitä sinä sa­not.”

Mas­ki vai­kut­taa vuo­ro­vai­ku­tuk­seem­me mo­nin ta­voin, ha­lu­sim­me­pa tai em­me. Ää­nen­voi­mak­kuu­teen, sä­vyyn ja ar­ti­ku­laa­ti­oon jou­tuu kiin­nit­tä­mään ta­val­lis­ta enem­män huo­mi­o­ta. Sa­no­taan, et­tä sil­mät ovat sie­lun pei­li, mut­ta mi­hin se riit­tää, kun lo­put il­mees­tä jää pii­loon mas­kin taak­se? Pal­ve­lu­ta­lo­jen hau­raim­mat asuk­kaat, jot­ka ei­vät enää avus­tet­tui­na­kaan jak­sa liik­kua omis­ta huo­neis­taan, ovat puo­len vuo­den ajan näh­neet pel­käs­tään mas­ki­kas­voi­sia ih­mi­siä. Ei hy­my­jä, ei nau­ra­via sui­ta… Kiis­tä­mä­tön to­si­a­sia on, et­tä mas­kien käyt­tö suo­je­lee pal­ve­lu­ta­lo­jen asuk­kai­den elä­mää. Mut­ta yh­tä kiis­tä­mät­tö­mäs­ti se myös huo­non­taa hei­dän elä­män­laa­tu­aan.

Kaik­ki vies­tit pal­ve­lu­ta­lo­jen asuk­kail­le ovat ko­ro­na-ai­ka­na kul­taa­kin kal­liim­pia. Jos siis si­nul­la on pal­ve­lu­ta­los­sa ys­tä­vä tai su­ku­lai­nen, vaik­ka vä­hän kau­kai­sem­pi­kin, nyt on oi­kea ai­ka ot­taa yh­teyt­tä! Kir­je tai kort­ti ilah­dut­taa ta­kuul­la, ja sii­hen pa­la­taan syk­syn pi­men­ty­es­sä vie­lä mon­ta ker­taa. Ar­jen yk­sin­ker­tai­set kuu­lu­mi­set, van­ha muis­to­ri­kas va­lo­ku­va tai aja­tuk­sel­la va­lit­tu runo ovat ar­vo­kas lah­ja, täyn­nä toi­voa.

Kir­joit­ta­ja on sai­raa­la­pas­to­ri.