Au­rin­gon sä­teet läm­mit­tä­vät ihon pin­taa. Kat­son mai­se­maa ute­li­aa­na, mitä maa­lai­sin. Et­sin ku­va­kul­maa, ais­tin men­nei­den vuo­sien työn uu­ras­tuk­sen. Tääl­lä on teh­ty työ­tä, vil­jel­ty pel­toa ja is­tu­tet­tu puu­tar­haa.

Ase­tan maa­laus­te­li­neen pai­koil­leen ja an­nan si­vel­ti­men vie­dä. En tie­dä, mitä kan­kaal­le va­lit­sen, kun aloi­tan. Pel­to­tilk­ku, joka lai­neh­tii tuu­les­sa. Lam­paat lai­dun­ta­vat sen hei­nää. Vi­no­kat­toi­nen lato on not­kol­laan. Puut ri­vis­sä to­dis­ta­vat voi­mas­ta, vuo­sien kas­vus­ta. Suo­ma­lai­nen maa­lais­mai­se­ma on mo­nel­le le­von ja vir­kis­tyk­sen läh­de.

Kau­ka­na pel­lon ja met­säi­sen nie­men ta­ka­na kim­mel­tää jär­vi. Tie­dän maa­lauk­sen val­mis­tut­tua pu­lah­ta­va­ni jär­ven vii­len­tä­vään suo­jaan.

Elä­mä mais­tuu elä­mäl­tä, kun si­vel­lin kul­kee, vä­rit se­koit­tu­vat kan­kaal­la peh­me­äs­ti toi­si­aan tu­kien ja vah­vis­ta­en. Ja lop­pu­tu­los on kut­kut­ta­va – häm­mäs­tyn! Olen va­paa vel­voit­teis­ta, ki­vuis­ta ja ko­lo­tuk­sis­ta, ah­dis­ta­vis­ta aja­tuk­sis­ta. Olen het­ken ke­vyt kuin pou­ta­pil­vet tai­vaal­la.

Mi­nä­kö sain nämä vä­rit heh­ku­maan, mi­nä­kö tä­män maa­la­sin? En tien­nyt mat­kaan läh­ties­sä­ni, et­tä tämä en­tuu­des­taan tut­tu mai­se­ma saa luo­vuu­den kup­li­maan.

Tätä mai­se­maa kan­nan syk­syn pi­mei­nä il­toi­na, kun uni ei tule. Pa­la­nen mai­se­mas­ta on syn­ty­nyt kan­kaal­le. Si­säl­le­ni on jää­nyt myös muis­to­jen jäl­ki, jota as­te­len mie­li­ku­vis­sa­ni tie­tä­en, et­tä ker­ran se on ol­lut tot­ta. Het­ke­nä, jol­loin koin py­hää huo­let­to­muut­ta.

Muis­tan myös lu­pauk­sen: ”Kuka teis­tä voi mu­reh­ti­mal­la li­sä­tä elä­män­sä pi­tuut­ta? Kun Ju­ma­la pu­kee näin ke­don ruo­hon, joka tä­nään kas­vaa, ja huo­men­na jou­tuu uu­niin, niin tot­ta­han hän teis­tä huo­leh­tii. Äl­kää siis mu­reh­ti­ko!” (Matt. 6:27, 30, 31.)

Kir­joit­ta­ja on Tai­ni­on­vir­ran seu­ra­kun­ta­pas­to­ri.