Ajat­te­len, et­tä kir­kon sie­lun­hoi­toa voi teh­dä mo­nel­la eri ta­val­la. Yk­si on pe­reh­ty­nyt jo­hon­kin te­ra­peut­ti­seen me­ne­tel­mään. Toi­nen on luon­nos­taan luo­va ja osaa aset­tau­tua toi­sen ase­maan. Poh­ja­na kai­kel­le on luot­ta­mus. Mon­ta tie­tä vie Roo­maan.

Seu­ra­kun­ta­lai­nen voi hyö­tyä myös luo­vis­ta me­ne­tel­mis­tä, ku­ten piir­tä­mi­nen, kir­jot­ta­mi­nen, muo­vai­lu tai te­ra­peut­ti­set kor­tit. Jos sie­lun­hoi­ta­ja on pe­reh­ty­nyt eri­lai­siin te­ra­pi­a­suun­tauk­siin, hän voi hyö­dyn­tää nii­tä luot­ta­muk­sel­li­ses­sa kes­kus­te­lus­sa seu­ra­kun­ta­lai­sen kans­sa. Pa­rin ja per­heen ra­ken­tei­siin kes­kit­ty­vä te­ra­peut­ti tai sie­lun­hoi­ta­ja kiin­nit­tää huo­mi­on­sa kes­kus­te­lus­sa nii­hin ra­ken­tei­siin, struk­tuu­rei­hin, joi­hin seu­ra­kun­ta­lai­sen ar­ki ja ih­mis­suh­teet aset­tau­tu­vat. Sie­lun­hoi­ta­ja/te­ra­peut­ti voi ol­la kiin­nos­tu­nut seu­ra­kun­ta­lai­sen ta­ri­nas­ta. Ker­to­es­saan asi­oi­taan seu­ra­kun­ta­lai­nen luo pu­hees­sa ta­ri­naa, jota voi­daan tar­kas­tel­la. Pu­hu­es­saan hän luo ja­et­tua to­del­li­suut­ta. Mi­ten tämä voi­si muut­taa ta­ri­nan­sa, jot­ta ta­ri­na muut­tuu to­del­li­ses­sa elä­mäs­sä myön­tei­seen suun­taan?

Rat­kai­su­kes­kei­ses­ti suun­tau­tu­nut sie­lun­hoi­ta­ja pyr­kii nä­ke­mään ja kes­kus­te­le­maan tu­le­vas­ta ja pie­nis­tä muu­tok­sis­ta. Kun sie­lun­hoi­ta­ja ko­kee, et­tä seu­ra­kun­ta­lai­nen voi­si hyö­tyä ko­ti­teh­tä­vis­tä ja aja­tus­ten ja tun­tei­den tark­kai­lus­ta, sie­lun­hoi­ta­ja voi hyö­dyn­tää kog­ni­tii­vis­ta lä­hes­ty­mis­tä. Avoi­mes­sa di­a­lo­gis­sa myös sie­lun­hoi­ta­ja on ak­tii­vi­nen, tark­kai­lee it­se­ään ja ker­too tun­te­muk­sis­taan ja aja­tuk­si­aan, joi­ta seu­ra­kun­ta­lai­sen ta­ri­na hä­nes­sä he­rät­tää.

Lah­den per­he­a­si­an neu­vot­te­lu­kes­kuk­ses­sa käy­te­tään me­ne­tel­mä­nä niin sa­not­tua in­teg­ra­tii­vis­ta lä­hes­ty­mis­tä. Ku­ten kuo­pi­o­lai­nen ys­tä­vä­ni sa­noo: "Vä­hän sitä sun tätä." Toi­sin sa­no­en käy­te­tään eri­lai­sia te­o­ri­a­taus­to­ja so­vel­ta­en kes­kus­te­lun ai­ka­na.

Eh­tool­li­nen, rip­pi ja ru­kous ovat kes­kei­siä kir­kon sie­lun­hoi­dos­sa. Täl­löin Ju­ma­la it­se hoi­taa ja seu­ra­kun­ta­lai­nen saa jää­dä ar­mon va­raan. Eh­tool­li­sen voi­ma ei rii­pu ih­mi­sen ko­ke­muk­ses­ta tai min­kään te­ra­pi­a­te­o­ri­an tun­te­muk­ses­ta, vaan hän saa us­kos­sa heit­täy­tyä ar­mon le­poon. Sii­nä ta­pah­tuu jo­ta­kin, mitä ih­mi­nen ei voi mi­tä­töi­dä, ajat­te­li­pa tai tun­ti­si hän mitä ta­han­sa. Sie­lun­hoi­ta­jan pe­rus­ta on luot­ta­mus, ai­tous ja se, et­tä an­taa it­sen­sä het­kek­si toi­sen käy­tet­tä­väk­si.

Kir­joit­ta­ja on per­he­neu­vo­ja.