Ko­din­hoi­toon liit­ty­viä as­ka­rei­ta, ku­ten tis­kaa­mis­ta ja sii­vo­a­mis­ta, pi­de­tään usein tyl­sä­nä. Vaik­ka kaik­ki ei ole asen­teis­ta kiin­ni, niil­lä on mer­ki­tys­tä. Te­ke­mi­seen vai­kut­taa pal­jon se, mi­ten sii­hen suh­tau­dum­me. Jos heti sa­nom­me it­sel­lem­me: tämä on tyl­sää, sii­tä tu­lee tyl­sää.

Vaih­te­lua ja haas­tei­ta ko­ros­ta­vas­sa kult­tuu­ris­sa pi­täi­si teh­dä pal­jon jän­nit­tä­viä ja eri­koi­sia asi­oi­ta. Pi­täi­si nous­ta ar­jen ylä­puo­lel­le ja to­teut­taa it­se­ään. Sel­lai­seen ei­vät yk­sin­ker­tai­set ja ta­val­li­set asi­at kel­paa. Elä­mäs­tä tu­lee hel­pos­ti sar­ja pet­ty­myk­siä, jos ajat­te­lee, et­tä ai­na pi­täi­si ol­la jo­ta­kin eri­kois­ta ja jän­nit­tä­vää. Sil­loin vä­hät­te­lee ta­val­lis­ta ar­kis­ta elä­mää, jota useim­mat meis­tä elä­vät ja juu­ri sel­lais­ta elä­mää moni ha­lu­aa. Mar­lee­na An­sio kir­joit­ti ai­hees­ta osu­van ru­non:

Tär­ke­ää on ai­na vä­lil­lä muis­tut­taa it­se­ään sii­tä,

et­tä on syy­tä ol­la on­nel­li­nen, sil­loin­kin kun mi­tään eri­tyis­tä syy­tä

sii­hen ei ole­kaan. Sil­lä sel­lais­ta­kin ta­pah­tuu,

et­tä ihan ta­val­li­nen elä­mä tun­tui­si kaik­kein mie­lui­sim­mal­ta,

kun se ei jos­tain syys­tä enää ole­kaan mah­dol­lis­ta.

Useim­pien ar­keen kuu­luu myös pal­jon sel­lais­ta, mikä ul­ko­puo­lel­ta kat­so­en voi vai­kut­taa kum­mal­li­sel­ta. Mik­si naa­pu­ri ke­rää Aku Ank­ko­ja? Elä­mäs­sä on pal­jon jär­ke­väm­pää­kin te­ke­mis­tä. Näin saat­taa sa­noa hen­ki­lö, joka it­se ke­rää van­ho­ja ra­ho­ja tai le­lu­ja. Moni meis­tä soit­taa, kir­joit­taa, lau­laa, maa­laa, piir­tää ja ku­too ai­van omak­si ilok­seen. Kaik­ki täl­lai­set asi­at pi­ris­tä­vät ar­kea. Nii­tä teh­dään nii­den it­sen­sä vuok­si. Ne an­ta­vat pal­jon si­säl­töä elä­mään.

Mo­net ar­ki­set puu­hat rau­hoit­ta­vat ja an­ta­vat ai­kaa mie­tis­ke­lyyn, kos­ka ”hom­ma on hans­kas­sa”. Pi­dän yhä kla­pien te­ke­mi­ses­tä, vaik­ka olen teh­nyt sitä lä­hes 70 vuot­ta. Tun­tuu hy­väl­tä, kun kla­pi­pi­no kas­vaa koko ajan. Sel­lais­ta voi ol­la myös mo­nien vie­rok­su­ma sii­vo­a­mi­nen tai tis­kaa­mi­nen, jos sii­hen ei heti suh­tau­du tor­ju­vas­ti. Tu­lok­set nä­ky­vät ja tuot­ta­vat mie­li­hy­vää. Ar­ki­sia asi­oi­ta teh­des­sä voi vaik­ka kuun­nel­la mu­siik­kia tai esi­tel­miä.

Omat suh­tau­tu­mis­ta­vat ovat yli­o­pit­tua. Yk­si sel­lai­nen on kai­kes­ta va­lit­ta­mi­nen ja mu­reh­ti­mi­nen. Omaan pu­he­tyy­liin­sä tot­tuu. Mitä enem­män ää­neen tai mie­les­sään tois­te­lee asi­oi­den kur­juut­ta, sitä vah­vem­min us­koo it­se­ään. Tämä pä­tee var­sin­kin nii­hin tyl­sik­si ko­et­tui­hin asi­oi­hin.

Ikä­vä kyl­lä näis­tä tär­keis­tä ar­ki­sis­ta asi­ois­ta ei saa lä­hes­kään yh­tä pal­jon pa­lau­tet­ta kuin niis­tä ”hie­nom­mis­ta asi­ois­ta”. Em­me an­na toi­sil­lem­me riit­tä­väs­ti myön­teis­tä pa­lau­tet­ta ar­ki­ses­ta huo­len­pi­dos­ta, kos­ka to­tum­me hy­viin asi­oi­hin. Täs­sä meil­lä kai­kil­la on pal­jon pa­ran­ta­mi­sen va­raa.

Jee­sus suh­tau­tui luon­te­vas­ti ja ar­vos­ta­vas­ti ar­ki­siin asi­oi­hin. Hän oli mu­ka­na yh­tä lail­la juh­lis­sa kuin ar­jes­sa. Kun ope­tus­lap­set oli­vat näl­käi­siä, Jee­sus lait­toi heil­le ka­laa pais­tu­maan. Hän huo­leh­ti kuu­li­jois­taan ja jär­jes­ti heil­le syö­tä­vää. On loh­dul­lis­ta ja hel­pot­ta­vaa, et­tä Jee­sus ha­lu­si ol­la ja­ka­mas­sa ih­mis­ten ar­kis­ta elä­mää ei­kä eris­täy­ty­nyt ar­jen ylä­puo­lel­le.

Kir­joit­ta­ja on psy­ko­lo­gi­an eme­ri­tusp­ro­fes­so­ri, on­nel­li­suu­den­tut­ki­ja ja tie­to­kir­jai­li­ja.