Kuvi­tel­laan, et­tä ih­mis­kun­ta lä­het­tää roh­kei­den ih­mis­ten ryh­män val­ta­val­la ava­ruu­sa­luk­sel­la koh­ti elin­kel­pois­ta pla­neet­taa jos­sain toi­ses­sa au­rin­ko­kun­nas­sa.

Ih­mi­set to­den­nä­köi­ses­ti ryh­mit­ty­vät per­heik­si, se on ih­mis­la­jil­le luon­tai­nen ja kes­tä­vä ra­ken­ne. Mat­ka kes­tää vuo­si­sa­to­ja, ja sen mää­rän­pääs­tä ei tie­de­tä pal­joa etu­kä­teen, jo­ten kaik­ki tar­vit­ta­va ma­te­ri­aa­li pi­tää ot­taa Maas­ta mu­kaan. Mul­taa, vet­tä, mik­ro­be­ja ja pie­ne­li­ös­töä elä­vän maa­pe­rän te­ke­mi­sek­si, vil­jel­tä­viä kas­ve­ja ja eh­kä joi­tain eläi­miä. Kas­vit tar­vit­se­vat vet­tä ja ra­vin­tei­ta, mut­ta myös hyön­tei­siä. Mit­kä va­lit­tai­siin mu­kaan? Ei hyt­ty­siä ai­na­kaan?

Kas­ve­ja pi­tää ol­la niin pal­jon, et­tä hap­pi- ja hii­li­di­ok­si­di­ta­sa­pai­no py­syy ava­ruu­sa­luk­ses­sa ja ruu­an tuo­tan­to on mah­dol­lis­ta. Ve­den kier­to pi­tää suun­ni­tel­la si­ten, et­tä sen puh­dis­ta­mi­seen ja kier­rät­tä­mi­seen ei kulu ai­na­kaan mat­kaa­mi­seen tar­vit­ta­vaa ener­gi­aa.

Maa­pe­rän pi­täi­si pys­tyä yl­lä­pi­tä­mään mo­ni­puo­lis­ta, ih­mi­sen vas­tus­tus­ky­vyl­le hyö­dyl­lis­tä mik­ro­bis­toa, ja ih­mis­ten pi­täi­si ol­la sen kans­sa riit­tä­väs­ti kos­ke­tuk­sis­sa. Ih­mi­sen im­muu­ni­puo­lus­tus me­nee se­kai­sin, jol­lei eten­kin lap­suu­des­sa ole pal­jon luon­non mik­ro­bi­kos­ke­tuk­ses­sa. Lah­des­sa tut­ki­jat ovat jopa ke­hit­tä­neet ”met­sä­pö­lyn” eli mik­ro­bi­se­koi­tuk­sen, jota voi­daan li­sä­tä hiek­ka­laa­ti­koi­den hiek­kaan.

Ava­ruu­sa­lus ei eh­kä näy­tä ol­len­kaan sil­tä, mitä meil­le tu­lee mie­leen elo­ku­vien ava­ruu­sa­luk­sis­ta!  

Kaik­ki tar­vit­ta­vat lait­teet ja me­tal­lit pi­tää ot­taa läh­ties­sä mu­kaan. Lait­tei­den pi­tää ol­la kor­jat­ta­vis­sa ava­ruus­mat­kan ai­ka­na. Käy­tet­ty­jä tai rik­ki­näi­siä lait­tei­ta tai ta­va­roi­ta ei voi na­ka­ta il­ma­lu­kos­ta ava­ruu­teen, sil­lä uu­sia ei tule mis­tään. Ve­si­kul­je­tuk­si­a­kaan ei tule mis­tään, ve­den pi­tää kier­tää puh­taak­si ve­dek­si jäl­leen. Ra­vin­teet täy­tyy saa­da no­pe­as­ti ta­kai­sin ruo­an­kas­va­tuk­seen, muu­ten maa­pe­rä ku­luu ei­kä syö­tä­viä voi­da enää vil­jel­lä. So­pi­muk­sil­la pi­tää pi­tää kir­jaa re­surs­seis­ta ja roo­leis­ta, jot­ta konf­lik­tit ei­vät tu­ho­ai­si ko­lo­ni­aa al­ku­mat­kas­ta.  

Al­kaa vai­kut­taa sil­tä, et­tä ih­mi­sen on hy­vin vai­kea suun­ni­tel­la sa­man­lais­ta ava­ruu­sa­lus­ta kuin mil­lä jo nyt mat­kaam­me ava­ruu­des­sa. Meil­le on an­net­tu kaik­ki tar­vit­se­mam­me mu­kaam­me. Sil­ti käyt­täy­dym­me, kuin meil­le tu­li­si jos­tain koko ajan li­sää. Em­me vä­li­tä kier­rät­tää ar­vok­kai­ta ma­te­ri­aa­le­jam­me. Em­me huo­leh­di maa­pe­räs­täm­me. Konf­lik­tit ja krii­sit tu­ho­a­vat lap­siem­me tu­le­vai­suu­den. Ikään kuin oli­sim­me 20 vuo­den mat­kal­la, em­me­kä 200 tai 200 000 vuo­den tai vie­lä pal­jon pi­tem­mäl­lä mat­kal­la.

Hei­no­lan kirk­ko­val­tuu­tet­tu, nel­jän lap­sen äi­ti ja alu­e­tie­tei­li­jä.